(Irlanti, 2014)

Sarja: Tampereen teatterikesä.

Kat Woodsin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa monologissa traaginen elämäntarina välittyy taidokkaan näyttelijätyön ansiosta.

Belfast Boy sijoittuu terapeutin vastaanotolle, jonne saapuu ammattitanssija Martin (Declan Perring) etsimään apua unettomuuteensa. Psykologiaan skeptisesti suhtautuva Martin alkaa kertoa elämästään, perheestään ja nuoruudestaan, ja pian katsojalle avautuu elämäntarina, jossa taloudellinen ja sosiaalinen ahdinko sanelevat säännöt.

Tunnin mittaiseen monologiin on ahdettu niin paljon tavaraa, että kokonaisuus pysyy kasassa vain Declan Perringin muuntautumiskykyisen näyttelijätyön ansiosta. Perring pystyy sukeltamaan hetkessä itseironisesta vitsailusta kuolemanvakavan muiston ruotimiseen itku kurkussa.

Vaikka Kat Woodsin käsikirjoitus perustuukin tosikertomukseen, mahtuu yhteen elämäntarinaan poikkeuksellisen paljon tragediaa. Tunnin terapiaistunnon aikana Martin kertoo lapsuudesta Belfastin levottomuuksien keskellä, isoveljien rötöstelystä, äidin ja isän kuolemista, pakenemisesta Englantiin, homoseksuaalisuuden löytämisestä, syrjinnästä, hyväksikäytöstä ja sairaudesta. Siinä on paljon sulateltavaa ja vähempikin olisi riittänyt. Osa aiheista ohitetaan tällaisenaan hyvin nopeasti.

Ylimalkaan Belfast Boy on kuitenkin taitava monologi, joka säilyttää intensiteettinsä loppuun asti. Toteutus on minimalistinen, vaikka tanssia ja musiikkia hieman käytetäänkin hyväksi.

Massive Attackin Teardrop-kappaleen (1998) käyttäminen loppupuolen synkässä kohtauksessa on tosin häiritsevää, sillä monille katsojille biisi tuo varmasti mieleen tv-sarja Housen (2004-2012), jonka alkumusiikkina kappale tuli myöhemmin tunnetuksi. Olikohan viittaus harkittu?