(Yhdysvallat, 2012)

Matthew Quickin romaaniin perustuva Unelmien pelikirja, eli Silverlinings Playbook tarjoaa kiinnostavan draamakomedian mielenterveysongelmista ja toisen ihmisen kohtaamisesta, mutta sortuu lopussa samoihin tuttuihin Hollywood-kliseisiin.

David O. Russellin edellinen elokuva The Fighter (2010) oli tunnelmallinen draamaelokuva paluuta yrittävästä nyrkkeilijästä, mutta loppupuoliskolla elokuva muuttui tyylilajiltaan urheiluleffaksi, mikä tuntui erikoiselta genrevaihdokselta. Lopussa ottelun voittaminen näyttäytyi kaikki ihmissuhdeongelmat korjaavana täydellistymisen hetkenä.

Silverlinings Playbookia vaivaa sama ongelma. Omaperäisenä, mielenterveyshäiriöitä ruotivana tarinana alkava elokuva muuttaa puolivälin tienoilla tyylilajia romanttiseksi komediaksi.

Bradley Cooperin esittämä Pat vapautuu mielisairaalasta oikeuden määräämän minimiajan jälkeen. Maanisdepressiivinen Pat yllätti aiemmin vaimonsa suihkusta työkaverin kanssa, jolloin miehellä napsahti. Päällekarkauksen seurauksena Pat on taistellut aggressioitaan vastaan terapiassa.

Robert De Niron ja Jacki Weaverin esittämien vanhempiensa luo palattuaan Pat kohtaa pian omituisen Tiffanyn (Jennifer Lawrence), joka ei itsekään ole siitä tasapainoisemmasta päästä. Kaksikon tarinat kietoutuvat yhteen ja kaikki kulminoituu tanssikilpailuun. De Niron esittämä uhkapeluri päättää tietysti lyödä vetoa tanssikilpailussa panoksenaan koko säästönsä…

Silverlinings Playbookissa on paljon hyvää. Cooper osoittaa viimeinkin näyttelijänlahjansa raivokohtausten ja maanisten episodien välillä häilyvänä Patina, eikä Lawrencekaan huonoa suoritusta tarjoa. De Niron pakko-oireinen ja taikauskoinen neurootikkohahmo on myös todella hieno sivuhenkilö, joka ansaitsisi pidemmänkin tarinakaaren.

Monitahoista mielenterveysongelmien kuvausta vähän vesittää elokuvan loppuratkaisu, joka kärsii romanttisen komedian pahimmasta kliseestä. Vaikka Patin ongelmat on ensin esitetty realistisesti, vailla yksinkertaista ratkaisua, näyttäytyy rakkaus Tiffanyyn lopulta kaiken pelastavana voimana. Klisee ei tunnu kontekstissaan uskottavalta ja katsoja saattaa tuntea itsensä petetyksi.