(Yhdysvallat, 2012)

Quentin Tarantinon kahdeksas pitkä ohjaustyö Django Unchained kuului varmasti viime vuoden odotetuimpiin elokuviin. Orjasta palkkionmetsästäjäksi nousevan Djangon tarina on verinen ja viihdyttävä, muttei yllä samaan kastiin Inglorious Basterdsin (2009) kanssa.

Django Unchained sijoittuu vuoteen 1858, kolme vuotta ennen Yhdysvaltain Sisällissodan puhkeamista. Jamie Foxxin esittämä Django-orja tulee Dr. King Schultzin (Christoph Waltz) vapauttamaksi, sillä vain Django osaa tunnistaa hänen metsästämänsä lainsuojattomat. Orja lähtee mukaan sillä ehdolla, että he vapauttavat myöhemmin hänen vaimonsa Broomhildan (Kerry Washington).

Django Unchained poikkeaa Tarantinon aiemmista ohjaustöistä suoraviivaisella tarinallaan, jota ei ole jaettu episodeihin, eikä kerronta poukkoile ajallisesti tai useamman protagonistin kesken. Sen sijaan tapahtumat seuraavat toisiaan eheä kronologisesti Djangon pysyessä keskushenkilönä. Rakenteellinen yksinkertaisuus tekee Django Unchainedista Tarantinon katsojaystävällisimmän ja ”perinteisimmän” elokuvan.

Elokuvan voima on tuttuun tapaan käsikirjoituksessa ja uskomattomissa näyttelijäsuorituksissa. Jamie Foxx jää simppelin hahmonsa varjoon, mutta Christoph Waltz loistaa jälleen polveilevia ja selkeästi artikuloituja lauseita veistelevänä lääkärinä. Leonardo DiCaprion suoritus äkkipikaisena ja armottomana orjaplantaasin omistajana on elokuvan vahvinta antia, siinä missä Samuel L. Jackson jää vanhan salonkiorjan roolissa lähinnä koomiseksi sivuhahmoksi.

Tarantinolle välttämättömissä cameo-rooleissa piipahtavat niin Michael Parks, Don Johnson kuin alkuperäisessä vuoden 1966 Django-elokuvassa näytellyt Franco Nero.

Django Unchainedista ei kuitenkaan muodostu mitään suurempaa kuin osiensa summa. Se on tavattoman hauska, viihdyttävä, väkivaltainen ja verinen, mutta mitään erityistä sanottavaa sillä ei tunnu olevan. Inglorious Basterdsin intensiiviset ja aidosti jännittävät jaksot loistavat poissaolollaan, vaikka DiCaprion hahmon läsnäolo hieman verenpainetta nostaakin.

Elokuvan epäkonventionaalinen soundtrack on tervetullut lisä, vaikka se paikoin saattaa tuntua jopa häiritsevältä. Jatkuva blacksploitation-tyyppinen cooliudella mässäily alkaa loppupuolella maistua jo vähän puulta, eikä Django Unchained siksi nouse Tarantinon parhaiden elokuvien tasolle.

***

Oscar-huomiot:

Django Unchained on Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta, kuvauksesta, äänenkäsittelystä ja originaalista käsikirjoituksesta, sekä parhaasta miessivuosasta Christoph Waltzin osalta. Kuvaukseltaan elokuvassa ei ollut mitään valittamista, muttei mitään huikeasti poikkeavaakaan. Parhaan elokuvan pystiä elokuva tuskin nappaa, eikä ansaitsisikaan, mutta käsikirjoitukseltaan se voitaisiin kenties noteerata.

Christoph Waltz ei myöskään todennäköisesti pokkaa sivuosapystiä, sillä hänet palkittiin vastaavasti jo Inglorious Basterdsista. Leonardo DiCaprion intensiivistä suoritusta oltaisiin mielestäni voitu kunnioittaa edes ehdokkuudella.