(Saksa / Sveitsi, 2011)

Saksalainen Hell on visuaalisesti vahva dystopia, joka kuitenkin kompuroi siinä missä muut ovat onnistuneet.

Tim Fehlbaumin Hell-elokuvan nimeä ei ole käännetty, vaikka se Helvetin sijaan viittaakin kirkkauteen. ”Kirkkaus” olisikin parempi nimi elokuvalle, joka ei mitenkään suoraan vertaa maailmaansa Helvettiin.

Hell esittää lähitulevaisuuden, jossa aurinko on kuumentunut ja polttanut miltein koko maailman elinkelvottomaksi. Korkealla vuorilla kerrotaan olevan vielä vettä, ja sinne suuntaavat sisarukset Marie (Hannah Herzsprung) ja Leonie (Lisa Vicari), sekä heidän seuraansa lyöttäytyvä pelkuri Philip (Lars Eidinger). Huoltoasemalta mukaan tarttuu uhkaava Tom (Stipe Erceg), joka vaikuttaa kuitenkin suoraselkäisemmältä kuin toinen mieshahmoista.

Hellin suurin ongelma tulee selväksi jo alkumetreillä. Elokuva on niin paljon velkaa John Hillcoatin The Roadille (2009), sekä tietysti Cormac McCarthyn alkuperäiselle romaanille, ettei se tunnu sisältävän juuri mitään omaa. Postapokalyptisten erämaiden ystävä on kyllä kotonaan elokuvan tunnelmassa, mutta jälkeenpäin ei teoksesta jää juuri mitään käsiin.

Tarinakaan ei päätä huimaa, käänteet ovat ennalta-arvattavia ja hahmojen toiminta välillä perusteetonta. Tämä on sinänsä harmi, että etenkin Herzsprung ja Erceg tarjoavat hyvät näyttelijäsuoritukset, ja parhaimpina hetkinään elokuva on rujon kaunis.

Vajaan puolitoistatuntisen Hellin katselee kyllä sujuvasti läpi, mutta mitään uutta se ei genreensä tuo. Hyvänä puolena voi tosin pitää sitä, ettei ainakaan turpeiden tehosteleffojen mestari Roland Emmerichin tuottajuus näy elokuvassa millään tapaa. Spektaakkelimaiset kohtaukset olisivat syöneet teokselta sen vähänkin uskottavuuden, mitä sillä tällaisenaan on.