(USA, 2003)

Tommy Wiseaun ohjaama, käsikirjoittama ja näyttelemä The Room on vajaan kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana ehtinyt kerätä melkoisen kulttimaineen. The Room on arvosteltava kahdella tapaa, sillä kaikki riippuu siitä, oletetaanko sen olevan parodia vai ei.

Ensin hieman taustatietoja: The Room on kasvanut flopanneesta pikkujulkaisusta underground-hitiksi, jolla on viikottaisi esityksiä Yhdysvalloissa ja valtava fanikunta. Elokuva, josta on tehty myös näyttämäversio ja peli, on niittänyt mainetta epäonnistuneen käsikirjoituksen ja teknisen toteutuksen, sekä tietenkin Tommy Wiseaun kauhean näyttelijätyön perusteella. Wiseau on, kauniisti sanottuna, omintakeinen henkilö.

Jos The Room on tehty tosissaan…

The Room on ihmissuhdedraama, jonka keskiössä on Tommy Wiseaun esittämä Johnny. Miehen kihlattu Lisa (Juliette Danielle) on kyllästynyt häneen ja aloittaa suhteen Johnnyn parhaan ystävät Markin (Greg Sestero) kanssa. Jotenkin kuvioon liittyy myös naapurissa asuva Denny (Philip Haldiman).

The Room on hirvittävä osoitus siitä, kuinka pahasti metsään elokuvanteko voi mennä, ja kuinka ammattitaidottomille ihmisille mahdollisuus elokuvan tekemiseen voi joskus langeta. Auteur-otetta tavoitteleva Wiseau on virallisesti maailman kaamein ja itsetiedottomin näyttelijä, ja kirjoittajana hän on suoranainen loukkaus näppäimistöä kohtaan.

Mistä edes aloittaa The Roomin kohdalla. Sitä on hankala uskoa vakavissaan tehdyksi, vaikka monet asiat puhuvat senkin puolesta. Elokuvan rytmitys on järkyttävä: ylipitkät ja tylsät rakastelukohtaukset (joita on monta!) ja väsyneet arkistokuvat San Franciscosta tunkevat joka kohtauksen väliin, asettelultaan ja sisällöltään samankaltaiset kohtaukset seuraavat toisiaan kuin junanvaunut, ja jatkumollisten virheiden määrä on päätähuimaava.

Yllä annettu kuvaus tarinasta ei ole vain synopsis tai lähtöasetelma, vaan siinä se koko tarina oikeastaan onkin. Lisa vatvoo suhdettaan äitinsä (Carolyn Minnott) kanssa, Johnny heittelee jenkkifutista kavereidensa kanssa, mitään ei tapahdu. Sen sijaan, että elokuva muodostaisi tarinan, se kylvää kohtauksen mittaisia sivujuonia, joihin ei koskaan palata: Dennyllä on huumevelkoja, mitä ei koskaan käsitellä. Lisan äidillä on rintasyöpä, mikä unohdetaan minuutissa.

The Roomon kuin poikkeuksellisen huono saippuasarja poikkeuksellisen huonoilla näyttelijöillä. Ei ole liioiteltua sanoa, että likimain elokuvan jokainen repliikki on jotenkin sopimaton tai kömpelö. Se on kompuroitu yritys tehdä melodraama olemattomilla aineksilla.

Jos The Room onkin komedia…

Wiseau itse on kulttimaineen myötä mainostanut elokuvaansa mustana komediana, mutta sitä se ei ainakaan ole. Sen sijaan monet elokuvan piirteet houkuttelevat katsomaan sitä parodiana, jossa Tommy Wiseau on tavallaan yksi hahmoista. Jo sellaiset repliikit kuin ”What are these characters doing here?” (Lisan äidin kommentti heidän ystävistään) assosioivat teoksen itsetietoiseksi komediaksi. On tietenkin täysin mahdollista, että kaikki ohjaukselliset virheet, käsikirjoituksen typeryydet ja painajaismainen näyttelijätyö ovat suunniteltua hämäystä, jota Wiseau on jatkanut haastatteluissaan.

Parodian viitekehyksessä The Room näyttäytyy toki hauskana, mutta on hankala sanoa, mitä se oikeastaan parodioi. Tietenkin se voidaan ymmärtää vain komediaksi ”maailman huonoimmasta elokuvasta” ja sellaisena sitä suurimmaksi osaksi katsotaan, vaikka koko The Room –fanituksessa onkin ehkä kyse pikemminkin Tommy Wiseaun henkilökultista.

Vaikka The Roomissa on kieltämättä paljon huvittavaa ja jopa muutama huonoudessaan loistava hetki, on se kuitenkin myös komediana melkoinen töppäys. Itsensä toistaminen on hauska vitsi, mutta se käy vanhaksi jo puolen tunnin kohdalla, kuin myös rakastelukohtaukset ja epäaito dialogi. Elokuva onkin oikeastaan hauska vain alkupuolelta, eikä sittenkään joka hetki.

Jos The Room on komedia, on parasta siinä Wiseaun hahmo, tuo narsistinen ja ammattitaidoton wanna-be-ohjaaja, joka tekee epäuskottavan elokuvan, jossa hänen omaa hahmoaan ensin kehutaan ja joka päättyy hahmon itsemurhaan, jota kaikki sitten surevat. Tämähän on suorastaan nerokasta! Sen sijaan itse elokuva on puuduttava kokemus, joka toimisi paremmin tiivistettynä lyhytelokuvana.

Lopulta…

On houkuttavaa ajatella, että Tommy Wiseau on suunnitellut The Roomin olemaan juuri sitä mitä se on: puolivillainen tekele, jonka tarkoitusta katsojat joutuvat turhautuneina arpomaan. Tämä on sinänsä epätodennäköistä, että vuonna 2003 oli vielä mahdotonta ennustaa elokuvan tulevaa kulttimainetta. Halpoja floppeja kuitenkin painuu unholaan paljon enemmän kuin nousee sieltä takaisin.

The Roomissa on paljon hauskaa, mutta täytynee kuitenkin varoittaa, ettei sitä hauskaa ole loputtomasti. Ainakin puolet elokuva-ajasta on täysin tyhjänpäiväistä, ja onkin suositeltavampaa katsoa vaikka jokin YouTuben monista The Room -kohtauskokoelmista, kuin koko elokuvaa.

The Room on varmasti parhaimmillaan kaveriporukassa ja humalassa katsottuna. Night Visionsissa se herätti toki valtaisaa huvitusta, etenkin kun esitysaika oli 07:30 sunnuntaiaamuna, mutta myös melkoista huokailua ja nuokkumista.