(USA, 2012)

Steven Soderbergh on hyvä ohjaaja, jolla on taipumus tehdä huonoja elokuvia. Tuore Haywire on osoitus tästä, vaikkei se läpeensä surkea olekaan.

Haywire on trilleri agentista, joka joutuu työnantajansa selkäänpuukottamaksi ja epätoivoiselle pakomatkalle. Juuri tämän enempää juonesta ei anneta tietää, sillä asetelma pysyy loppuun asti irrallisena ja eri henkilöiden edustamat tahot hämärän peitossa. Tarinankerronta kulkee kahdella tasolla, josta ensimmäisessä päähenkilö kertoo tarinaansa huoltoasemalta nappaamalleen kuskille.

Elokuvan suurin kompastuskivi käy selväksi heti alkuun. Pääosanäyttelijä Gina Carano on puiseva ja kykenemätön esittämään edes alkeellisia tunteita. Carano on aiemmin toiminut lähinnä fitness-mallina jaAmerican Gladiatorsin taistelijana, joten ei häneltä ihmeitä kannattanut odottaakaan. Ilmeisesti Soderbergh valitsi Caranon sillä perusteella, että tämä hallitsisi fyysisesti vaativan roolin.

Caranon kökköys vain korostuu, kun häntä ympäröivät Ewan McGregorin, Antonia Banderaksen, Michael Douglasin ja Michael Fassbenderin kaltaiset, taitavat näyttelijät. Myös nössöä kuskia näyttelevä, Red Statesta tuttu Michael Angarano on juuri sopiva rooliinsa. Onneksi Channing Tatum sentään alentaa rimaa omalla ilmeettömällä suorituksellaan.

Kun muutkin näyttelijät vielä selviytyvät taistelukohtauksista erittäin sujuvasti, tuntuu Caranon valinta vieläkin huonommalta idealta.

Haywiressa on kuitenkin paljon hyvääkin. Tarina etenee sujuvasti, eikä turhia poukkoile. Etenkin elokuvan alkupuolella on myös hienoa kuvausta agenttien työskentelystyä, ja erinomaista soundtrackin käyttöä. Takaa-ajokohtaukset sen sijaan ovat jotenkin ponnettomia, ja Soderbergh olisi voinut ottaa oppia vaikka Na Hong-jinin trillereistä Chaser (2008) ja The Yellow Sea (2010).

Lopultakin Haywiren katsoo sujuvasti kertaalleen, mutta uudestaan sitä ei tarvitse koskaan nähdä. Ei se yhtä karmea pettymys ole, kuin Soderberghin versio Solariksesta (2002), muttei jää kauaskaan.