Retro: Viikate – Vuoden synkin juhla

JOULUKALENTERI 3/24

Viikate – Vuoden synkin juhla
(Ranka, 2011)

Viikatetta on viime vuosina liputettu ihan tarpeeksi, kuin myös yhtyeen joulualbumia Vuoden synkin juhla (2001). Olen itsekin kirjoittanut levystä jo muualla (muun muassa Kirosäkeet-kirjassa). En kuitenkaan osaa olla palaamatta Vuoden synkimmän juhlan äärelle aina joulukuun alussa. Näkökulmani albumiin on siis vielä asteen subjektiivisempi kuin yleensä arvosteluissani, mutta silläkin uhalla ryhdyn tutkimaan, mikä albumista tekee mielessäni niin onnistuneen.

Vuoden synkin juhla oli Viikatteen varhaisvaihetta, jolloin vain laulaja Kaarle ja rumpali Simeoni olivat yhtyeen pysyvät jäsenet. Myöskään musiikillinen ilmaisu ei ollut vielä kovin kehittynyttä, mikä kuuluu melko yksinkertaisisyt sovituksista ja Kaarlen nykyistä ontommasta lauluäänestä.

Albumi on kokoelma perinteisiä ja Viikatteen omia joululauluja. Kuten rautalankametallin ystävät voivat arvata, ei tunnelma kovin korkealle kohoa – paitsi hirsipuun muodossa.

Vuoden synkin juhla jyrähtää käyntiin raskaalla sovituksella Karl Collanin ja Z. Topeliuksen klassikosta ”Sylvian joululaulu”. Tunnistettavaa melodiaa soittava alkuriffi saa kaikessa säröisyydessään kuulijan tajunnan repeämään auki. Kappaleen toinen säkeistö on korvattu laulumelodiaa myötäilevällä kitarasoololla, ehkäpä siksi, että toisen säkeistön sanat eivät ole yhtä synkät ja kaihoisat kuin muissa säkeistöissä.

Toinen ja kolmas raita ovat Viikatteen oma käsialaa. ”Talvi se viimein” on kokoelma lumisen maiseman tuokiokuvia, jotka kuljettavat levyä eteenpäin nostamatta sitä kuutenkaan uusin korkeuksiin. ”Aattoiltana” sen sijaan edustaa enemmän Viikatteen tyyliä. Yksinäistä joulua kuvaava kappale on todella melko karua kuunneltavaa.

Pimeässä talossa nyt
istun ensi kerran yksinään
Ilakointi jäänyt on,
ei piiri pieni pyöri ympyrää
Ja missä itse kuusipuu on,
johon nyt taas sais
kas, valkoisia enkeleitä oksiin ripustais

”Aattoiltana”, san. Kaarle Viikate

Kaarle ja Simeoni eivät kuitenkaan ole kuitenkaan ole täysin vailla apujoukkoja joulunakaan. Neljäntenä raitana kuullaan tottakai ”Varpunen jouluaamuna”, jonka laulavat Trio Niskalauksen herrasmiehet Timo Rautiainen ja Seppo Pohjolainen.

”Varpunen jouluaamuna” on tietysti traagisten kappaleiden klassikko, mutta Rautiaisen käsittelyssä se ei oikein taivu. Jykevän miessolistin ääni kuulostaa tällä kertaa ohuelta kuin lettu, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Kappale jääkin siksi vähän puolivillaiseksi ja harmittaa, ettei Kaarle itse laulanut tätäkin.

Onneksi a-puolen tulee pelastamaan Viikatteen keikoillakin soittama ”Viattomien lasten päivä”, jonka käsinkosketeltava tunnelma välittyy myös hienosti kappaleen musiikkivideolla.

 

Ylimalkaan Vuoden synkimmän juhlan ensimmäinen puolisko on kuitenkin vahva. Valitettavasti toisella puolella ulosanti muuttuu epätasaisemmaksi.

B-puolen avaavassa ”Lahjassa” on hiukan samaa henkeä kuin aiemmassa ”Aattoliltana”-biisissä, mutta lopputulos on epämääräisempi. Tarina jostakin kaihertavasta riidasta ja sovinnoneleenä jätetystä lahjasta on kuitenkin tunnelmallinen.

Ja seitsemäntenä raitana seuraa se pahamaineinen ”Suojelusenkeli”, jonka esittää Kotiteollisuuden Jouni Hynynen. ”Suojelusenkeli” on sekin klassikko, mutta pateettisuudessaan jo tarpeeksi tympäännyttävä Hynysen tulkintaa ilmankin. Kaikenlisäksi Hynysen laulusuoritus on tällä raidalla vielä yliampuvampi ja atonaalisempi kuin tavallisesti, ja viimeistään lopussa kajahtava karjaisu rikkoo tunnelman, eikä kuulija voi kuin nauraa.

Ristiriitaiset tunteet heräävät taas, kun Viikatteen oma kappale ”Häpeän lyhty” palaa paikkaamaan albumia. Albumin raskain säröriffi polkee valssitahdissa, kun sanoituksessa seurataan suvun yhteistä jouluateriaa, josta kuitenkin joku jäsen on poissa – jotakin aihetta ei mainita. Valtavan hieno kappale.

Pöytään saapuvat ajallaan
paikoilleen alas istumaan
mut yhtä tuolia ei kukaan huolia saata

Hymyä yhtä on kaikkien suut
paistista jäljellä kiiltävät luut
vaan yhtä aihetta ei kukaan mainita uskalla

”Häpeän lyhty”, san. Kaarle Viikate

Mutta ”Häpeän lyhdyn” päätyttyä kuulijaa kuljetetaan taas toiseen suuntaan. Reino Helismaan sanoittama ”Olkoon näin” on kyllä menettelevä kappale, mutta jouluun se ei liityi edes sitä vähää kuin ”Suojelusenkeli”, eikä Arttu Kunnaston soittama haitari pysty kappaletta pelastamaan. Se vain jää vähän eleettömäksi.

Sitten onkin jäljellä enää nimikkobiisi ”Vuoden synkin juhla”, joka on paatoksellinen intrumentaali, joka kylläkin on hieno lopetusraita, mutta tuntuu jatkavan edellisen raidan hidasta poljentoa vähän turhankin tiiviisti.

Kymmenen vuotta julkaisun jälkeen tuntuukin siltä, että Vuoden synkimmästä juhlasta olisi tullut eheämpi kokonaisuus yhtyeen saatua ensin hiukan enemmän itseluottamusta. Rautiaisen ja Hynysen laulusuoritukset rikkovat albumia turhaan, ja biisivalinnoistakin voi olla montaa mieltä. Olisiko Viikatteen kannattanut pusertaa vielä muutama oma joululaulu lisää ja jättää ”Suojelusenkelit” kajoamatta? Albumi kaipaisi kovasti myös edes yhtä asteen nopeatempoisempaa kappaletta.

Vuoden synkin juhla on kuitenkin selkäesti omanlaisensa levy, joka on muodostunut yhtyeen fanien jouluklassikoksi. Nyttemmin siitä olisi hankalampi saada otetta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s