Damned
(Doubleday, 2011)

Chuck Palahniuk kuuluu kiistämättä 2000-luvun huomattavimpiin yhdysvaltalaisiin kirjailijoihin, ja hänet tunnetaan parhaiten filmatisoiduista romaaneistaan Fight Club (1996) ja Tukehtuminen (Choke, 2001). Vaikka edellinen romaani Tell All (2010) jäikin ontoksi ja epätyydyttäväksi toisen luokan tekeleeksi, olivat odotukset tuoreen romaanin kohdalla korkealla.

Damned on Palahniukin peräti kahdestoista romaani. Vaikka nimi kalskahtaa vuoden 2005 Haunted-romaanin sukulaiselta, suoranaisesta sisarteoksesta ei kuitenkaan ole kysymys. Damned kertoo 13-vuotiaasta Maddy Spenceristä, joka on huomaa kuoltuaan päätyneensä Helvettiin.

Damnedin suurin ero Palahniukin aiempaan tuotantoon onkin siirtyminen suorasukaisen fantasian puolelle. Helvetti on kirjassa sangen konkreettinen paikka demoneineen ja kirottuineen. Helvetin maasto koostuu Maan asukkaiden eritteistä, joista on ajan mittaan muodostunut muun muassa leikattujen kynsien aavikko ja haaskatun sperman valtameri. Helvetin valuuttana käyvät erilaiset makeiset, sillä kirotut pääsevät käymään Maapallolla ainoastaan Halloweenin aikaan.

Palahniukin tapa kehitellä Helvetille omalaatuisia ominaisuuksia ja lainalaisuuksia muistuttaa hieman Neil Gaimanin tyyliä. Muutenkin Damned poikkeaa selvästi Palahniukin aiemmin kokeilemista genreistä, vaikka Haunted ja Rant (2007) -romaaneissa olikin omat fantastiset elementtinsä.

Palahniukin tunnusomainen kirjoitustyyli puhuttelevine sävyineen ja sattumanvaraisine sivuhuomioineen on yhä ennallaan, mutta se ei häiritse kerrontaa päällekäyvyydellään samaan tapaan kuin kirjailijan varhaistuotannossa. Damned ei myöskään ole samanlainen formalistinen kokeilu kuin Rant tai luettavuudeltaan haastava Pygmy (2009), vaan teos on kerrottu ensimmäisessä persoonassa enemmän tai vähemmän konventionaalisesti.

Kertojana toimii Maddy itse, joka kohdistaa puheensa Saatanalle, aloittamalla jokaisen luvun: ”Are you there, Satan? It’s me, Madison.” Aloitustapa on viittaus Judy Blumen nuortenkirjaan Are You There God? It’s Me, Margaret. (1970) ja Blume onkin yksi teoksen vahvoja vaikuttajia. Maddy kuitenkin puhuttelee välillä suoraan myös eläviä, kenties lukijaansa, joten ei ole aivan selvää missä yhteydessä tarinaa ikään kuin kerrotaan.

Judy Blumen lisäksi Palahniuk on itse verrannut teosta John Hughesin nuorisoelokuvaan The Breakfast Club (1985), jonka Maddy mainitseekin muutamaan kertaan. Maddyn lähipiiriksi kerääntyy The Breakfast Clubin tapaan kaikki yhdysvaltain nuorison arkkityypit cheerleaderista shakkinörttiin. Helvetissä tosin esitetään ainoastaan Maddyn tylsäksi kokemaa Englantilaista potilasta (1996) – uudestaan ja uudestaan.

Damnedin esittelemä Helvetti onkin selvästi kulttuurirealtivistinen ja jopa subjektiivinen, eikä romaani ota huomioon juuri muuta kuin länsimaisen (kristillis-juutalaisen) mytologian ja kulttuurin piirteitä. Tämän voi tulkita rajoittuneisuudeksi tai ehkäpä pätevämmin harkituksi keinoksi, joka vihjaa kuolemanjälkeisen yksilölliseen luonteeseen. Mistä lopulta tiedämme, ettei kyse olekin vain Maddyn houreista? Ja kuinka paljon hän lopulta vaikuttaakin itse Helvetin rakenteeseen?

Damnedin keskeinen teesi on, että elämä on helvettiä vain, jos sen odottaa olevan taivaallista. Niinpä Helvettikin on kärsimystä vain, jos sen hyväksyy sellaiseksi. Koulukiusattu ja ylipainoinen Maddy kasvaa Helvetissä enemmän kuin hän koskaan ehti elossa ollessaan ja ryhtyy aktiivisesti taistelemaan Helvetin helvetillisyyttä vastaan. Pikkuhiljaa kasvavat myös romaanin filosofiset teemat, jotka ovatkin poikkeuksellisen rikkaita. Kuolemakin tulee käsitellyksi hyvin perusteellisesti, kuten punkkarihahmo Archerin repliikki hyvin summaa:

”Death is a long process,” Archer says. ”Your body is just the first part of you that croaks.” Meaning: Beyond that, your dreams have to die. Then your expectations. And your anger about investing a lifetime in learning shit and loving people and earning money, only to have all that crap come to basically nothing. Really, your physical body dying is the easy part. Beyond that, your memories must die. And your ego. Your pride and shame and ambition and hope, all that Personal Identity Crap can take centuries to expire.

Palahniuk, Damned (s. 181)

Romaani esittää lopulta myös kysymyksen fiktiosta ja fiktiivisen henkilön itsetietoisuudesta. Entäpä jos fiktiivinen henkilö tuleekin tietoiseksi olevansa fiktiota? Että kaikki hänen tekonsa ovat determinoituja, koska kirjoittaja on jo kirjoittanut ne. Mitä fiktiivinen henkilö voisi tehdä asialle?

Damned ei ole Palahniukin paras romaani, mutta se on vaikuttava kokemus ja sellaisenaan melko ainutlaatuinen teos. Keskivaiheilla muutama luku polkee tyhjää, mutta muutoin tarinakin vyöryy nopeasti eteenpäin, mikä on Palahniukin kohdalla poikkeuksellista. Maddyn hahmo onnistuu olemaan uskottava, sillä alussa häirinnyt sivistyssanojen ja älykkyyden ylikorostaminenkin tulevat perustelluiksi. Yksittäisiä timanttisia kohtauksiakin löytyy, etenkin alkupuolen hervoton kohtaus, jossa Maddy voittaa puolellee naisdemoni Psezpolnican.

Damned on muun antinsa lisäksi myös kevyehkö lukea ja paikoin juuri niin pisteliään hauska kuin Palahniukilta sopiikin odottaa. Tekijälleen tyypillinen inhottavuus vedetään sellaisiin mittasuhteisiin, että se tasapainoilee humorismin ja silkan typeryyden rajalla. Kaksitoista romaania ja Palahniuk osaa yhä yllättää.