(Julkaistu Viikko-Eteenpäissä talvella 2010.)

Risto Isomäki (s. 1961) on Suomessa ainutlaatuinen ilmiö. Hänen romaaninsa seikkailevat perinteisen kaunokirjallisuuden ja scifin rajalla, josta syntyy parhaimmillaan sellaisia omaperäisiä luomuksia kuin paljon huomiota saanut Sarasvatin hiekkaa (2005). Isomäki ottaa teoksissaan kantaa suuriin kysymyksiin ihmiskunnan tulevaisuudesta ja ekokatastrofeista, eikä pelkää tieteellisesti hankalaakaan aineistoa.

Isomäen tuorein romaani Jumalan pikkusormi (Tammi, 2009) on itsenäinen jatko-osa kahden vuoden takaiselle Litium 6 -teokselle. Vaikka kirjat voi lukea erikseen, tulee Jumalan pikkusormi paljastaneeksi tarinan aiemmat juonenkäänteet jo ensimetreillä.

Lähtökohta on jälleen hyvin tieteellinen: Egyptin aavikolle ollaan rakentamassa suunnatonta, kolmen kilometrin korkeuteen ulottuvaa aurinkotuulivoimalaa, joka tulisi kertaheitolla täyttämään koko Euraasian energiantarpeen, elvyttämään Saharan viljelykelpoiseksi ja pysäyttämään ilmaston lämpenemisen. Suurprojekti uhkaa toki monien eri tahojen taloudellisia intressejä, ja niinpä Jumalan pikkusormena tunnettu voimala on jatkuvien hyökkäysten kohteena, joita Egyptin armeijakaan ei enää pysty torjumaan. Litium 6 -romaanin suomalainen superagentti Lauri Nurmi palkataan vastaamaan projektin turvajärjestelyistä.

Valitettavasti Isomäen suvereenisti hallitsema tieteellisyys jää Jumalan pikkusormessa alkumetreille ja loput pari-kolmesataa sivua onkin aika tyypillistä poliittista trilleriä. Vaikka Isomäen taistelukuvaukset ja erityisesti osuus, jossa Lauri Nurmi pakenee aavikolla beduiininaisen johdattamana ovatkin voimakkaita ja mukaansatempaavia, enemmän olisi voinut toivoa.

Jumalan pikkusormen erottaa kuitenkin mistä tahansa Remes-tyylisestä tusinatrilleristä Isomäen valtaisia historian ja kulttuurin tuntemus. Saharan väkivaltaisuudet ja eri kansanryhmien väliset jännitteet näyttäytyvät vasten monituhatvuotista historiaa, jota Isomäki avaa tuon tuostakin taidokkaasti. Lopun lähestyessä myös tunnelma tiivistyy, lukijan suureksi nautinnoksi, ja vaikkei itse loppuratkaisu olekaan kummoinen verrattuna vaikkapa Sarasvatin hiekkaa -romaanin maailmanloppuun, ei se myöskään tuota pettymystä.

Jumalan pikkusormi yltää parhaimmillaan Michael Crichton -tyyliseen jännitykseen, jossa tosin kirjoittajan tuotannon ominaispiirteet jäävät hieman nopeatempoisen tarinan jalkoihin. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja rytmitetty, eikä varmasti petä lajityypin ystävien odotuksia. Toivon joka tapauksessa Isomäen palaavan tiedevetoisempaan tyyliin.