(Julkaistu Viikko-Eteenpäissä helmikuussa 2010.)

Kuva: Patrik Pesonius, Q-teatteri
Q-teatteri, Ensi-ilta 17.2.2010
Dramatisointi, ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Hietala

Bosnian sotaan sijoittuva Aivan kuin minua ei olisi alkaa lupaavasti. Viattomien naisvankien kohtalosta ja hirveistä ihmisoikeusrikkomuksista kertova näytelmä on aiheeltaan lupaava ja varustettu vahvoilla, tv:stä ja elokuvista tutuilla näyttelijöillä. Näytelmä perustuu Slavenka Drakulićin kehuttuun samannimiseen romaaniin.

Elena Leeven esittämä päähenkilö ”S” on pienen kyläkoulun opettaja, joka joutuu satojen muiden naisten tavoin sotavangeiksi. Näytelmä on toteutettu muutamalla näyttelijällä, joten sotavankien ja teloitettujen valtava määrä jää katsojan mielikuvituksen ja muutaman maininnan varaan. Pelkästään näytelmän perusteella voisi Bosnian kriisiä päätyä helposti vähättelemään.

Leeveä lukuunottamatta muut näyttelijät esittävät useita risteytyviä rooleja ja koko joukko hoitaa työnsä mallikkaasti. Elena Leeven näyttely tuntui esityksen alkupuolella jotenkin tahmealta, mutta hän lunasti roolinsa viimeistään tarinan vakavoituessa, varsinaisen väkivallankuvauksen ja hirmutekojen kohdalla. Näytelmän toinen naistähti Lotta Lehtikari oli ihailtavan muuntautumiskykyinen, ja Hannu-Pekka Björkman pääsi jälleen osoittamaan kuuluvansa Suomen näyttelijöiden terävimpään kärkeen.

Kun näytelmä on puhuttelevasta aiheesta, hyvin näytelty ja mielenkiintoinen, on hankala uskoa, että mikään voisi mennä vikaan. Aivan kuin minua ei olisi suurin ongelma on ohjauksen ja käsikirjoituksen heikkous. Kohtaukset tuntuvat kaavamaisilta ja seuraavan toisiaan irrallisesti. Vähintään joka toinen kohtaus kaiken lisäksi päättyy johonkin paatokselliseen, mukasyvälliseen repliikkiin, jonka jälkeen valot taas himmennetään ja Timo Muurisen sinänsä toimiva musiikki ottaa tilan haltuun. Kun näytelmä ei tunnu oikeasti etenevän, on motivoituneenkin katsojan hankala pitää yllä mielenkiintoaan.

Myöskään klassista draamaa näytelmästä on vaikea löytää. Vangit vapautuvat, heitä raiskataan ja kohdellaan kaltoin, sitten he vapautuvat. Hahmot eivät kehity, he vain ikäänkuin lipuvat tapahtumien läpi. Näin saattoi toki olla todellisten sotavankien kohdalla, mutta dramaattisesti se ei ole mieleenkiintoista.

Yksittäisiä hienoja kohtauksia toki löytyy, erityisesti kaikki Leeven ja Björkmanin välille kirjoitettu. Parivaljakko yltää hienoon intensiteettiin paikoin kökköisen dialogin tulkinnassa. Muutamissa kohtaa konkreettisten tapahtumien korvaaminen narratiivilla hieman häiritsee, mutta on toki ymmärrettävä, että jotakin niin graafista kuin raiskaus on ongelmallista muutoin kuvata.

Näytelmä olisi lopulta ihan kelpo esitys, jos se olisi kasattu heikommista aineksista. Mahtavilla näyttelijöillä ja kiinnostavalla idealla olisi kuitenkin pystytty parempaankin. Esimerkiksi Q-teatterin parin vuoden takainen Peltirumpu oli hyvä esimerkki tästä.

Täysin kohtuuttomasti Aivan kuin minua ei olisi -näytelmää ei kuitenkaan tule kritisoida. Esitys jaksoi jotenkuten pitää otteessaan, ja esimerkiksi Peltirummussakin nähty askeettinen lavastus toimi todella hyvin. Myös vastakkain asetetut katsomot olivat hauska lisä, vaikka vastapäistä yleisöä olisi voinut hyödyntää lavastuksellisena elementtinä enemmänkin.