Lou Reed, Berlin
RCA, 1973

Lou Reedin kolmas sooloalbumi tuli melkoisena yllätyksenä suorasukaisen Transformerin (1972) jälkeen. Berlinillä ihmisvihaajana ja sosiopaattina pidetty Reed tarjoaa häkellyttävän syvällisen teema-albumin, jossa yhdistyvät Reedin parhaat sanoitukset ja mielenkiintoisimmat sävellykset. Ilmestymisvuonnaan se ei saanut tekijän mielestä asiallista vastaanottoa ja Reed kieltäytykin esittämästä albumia kokonaisuudessaan aina vuoteen 2007 asti. Albumi remasteroitiin 1998.

Yhtyeen äänimaailma poikkeaa Reedille ja The Velvet Undergroundille ominaisesta New Yorkin punk-tyylistä. Puhaltimia löytyy saksofonista trumpettiin, koko albumin ollessa itseasiassa todella pianovoittoinen. Kuoroakin on hyödynnetty – ja hyvin onkin. Reedin lisäksi albumilla musisoi kaikkiaan parikymmentä muusikkoa.

Introkappaleen herkkä pianohapuilu luo omanlaisensa tunnelman paitsi seuraavalle kappaleelle, myös koko albumille. Lady Day -kappaleessa pääsee ääneen yhtye kokonaisuudessaan. Lady Day on mieleenpainuva paitsi hienon lyriikkansa puolesta, myös sen hallitsevan piirteen, eli raskaan rytminvaihdoksen vuoksi. Kappale hidastuu kertosäkeeseen sen verran jyrkästi, että 2007-vuoden livesovituksessa sitä on jopa hieman jouduttu hillitsemään.

Men of Good Fortune puolestaan on yksi Reedin parhaita sanoituksia ja kiteyttää paljon albumin filosofiasta. Se on myös perspektiiviltään objektiivisin ja tuntuukin hieman, mutta hallitusti, irralliselta albumin ihmissuhdedraamasta. Kuten live-versiokin todistaa, näppärää kertosäettä voisi jäädä soittamaan hieman pidempäänkin.

Men of good fortune
often cause empires to fall
While men of poor beginnings
often can’t do anything at all

”Men of Good Fortune”, san. Lou Reed

Kappaletta seuraa ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta Caroline Says -kappaleesta. Caroline esitetään albumin minä-hahmon (entisenä) puolisona, jota voisi itseasiassa pitää yhtä sosiopaattisena kuin Lou Reedia itseään. Viides raita How Do You Think It Feels jatkaa tältä kannalta aika samoilla linjoilla. Kappaleen lopusta löytyy yksi albumin harvoista kitarasooloista, jonka sähkökitarassa häärivä Steve Hunter toimittaa harvinaisella ammattitaidolla. Jammaileva soolo johdattaa feidaten seuraavaan kappaleeseen. Seuraava Oh, Jim ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa edellisen ja Caroline Says II -kappaleen välissä, mutta tämä on usein joidenkin kappaleiden kohtalona albumeilla, jotka ovat pullollaan toinen toistaan hienompia kappaleita. Tosin Oh, Jimin loppuosan akustinen blues-osuus on melkoisen hieno.

Reedin albumeilla kuvattu maailma ei ole koskaan ollut kovin valoisa tai toiveikas, mikä kenties kulminoituu kuolemaa käsittelevällä teema-albumilla Magic and Loss (1992). Näin on myös Berlinin kohdalla, sillä albumi sen kun synkkenee viimeisten neljän raidan aikana, päättyen hienoon Sad Song -biisiin.

Caroline Says II kääntää albumin ihmissuhdeteeman asetelman uusiksi. Reed haluaa kenties kaksiosaisella kappaleellaan kertoa jotakin ihmissuhteen kriisien kaksipuolisuudesta; jokaisessa riidassa ja erossa on aina kaksi tarinaa.

Caroline says
as she gets up from the floor
You can hit me all you want to
but I don’t love you anymore

Caroline says
while biting her lip
Life is meant to be more than this
and this is a bum trip

”Caroline Says II”, san. Lou Reed

The Kids -kappaleessa pimentyminen jatkuu, eikä The Bed tarjoa mitään helpotusta tuskaan. Ensiksi mainittu lähtee liikkeelle sanoilla: ”They’re taking her children away – – ” The Kids on albumin pisin raita, mikä yhdessä tarinan kanssa tekee siitä eräänlaisen käännekohdan. Loppupuolen lasten huudot ja itku saattavat käydä joillekulle liian väkivaltaiseksi.

The Bed kappaleessa Caroline on (ainakin) yrittänyt itsemurhaa, jota kertoja miettii istuen heidän yhteisellä sängyllään. Käsittelemällä periaatteessa pop-musiikin yleisiä ihmissuhdeteemoja, Berlin onnistuu olemaan raadollisempi ja ahdistavampi kuin monet samaan tulokseen pyrkineet, soundiltaan raskaammat albumit.

Äänimaailma onkin erikoinen suhteessa tarinaan. Sävellykset ovat enimmäkseen duurivoittoisia ja Reed välttelee jopa liiallista särökitaran käyttöä. Kaikista soittimista Ainsley Dunbarin ja B. J. Wilsonin rummut tuntuvat reagoivan voimakkaimmin tarinan käänteisiin – paikoin myös poissaolollaan. Sovittajana toiminut Allan Macmillan on tehnyt todella hienoja valintoja, jotka osaltaan tekevät Berlinistä sen mitä se on.

Vuonna 2007 Julian Schnabel ohjasi Reedin Berlin-esityksistä konserttielokuvan Berlin: Live at St. Ann’s Warehouse. Vaikka taltiointi sisälsikin albumin lisäksi kolme ylimääräistä kappaletta, on se silti merkittävä versiointi klassikkoalbumista. Vanhentuneen Lou Reedin lakoninen, ”melodiaton” laulutyyli tukee tarinan traagisuutta ja täydellä kokoonpanolla esiintyvä yhtye revittelee hienosti, etenkin Sad Songin lopussa, joka venyykin melko pitkäksi.

Berlinistä on vaikea sanoa mitään mitä itse albumi ei kuvaisi paremmin. Teemalevyksi se on helposti lähestyttävä ja sanat kerrankin lukemalla pääsee mainiosti sisälle tarinaan. Liika eläytyminen saattaa kuitenkin johtaa kyynelehtimiseen viimeistään Sad Songin lopussa.