Yes – Close to the Edge

Close to the Edge
Atlantic Records, 1972

Close to the Edge oli brittiläisen Yes -yhtyeen viides albumi, johon aiemmat levytykset rakentavat selkeän kehityskaaren. Ensimmäiset levyt kehittelivät yhtyeen soundia, siinä missä The Yes Album (1971) ja Fragile (1972) veivät yhtyettä entistä progressiivisempaan suuntaan. Close the Edge on Yessin kulminaatio; ihailtavan megalomaaninen, riittävän vaihteleva, kuitenkin melko helposti lähestyttävä, kokemuksena ainutlaatuisen vapauttava. Albumin remasteroitu cd-versio julkaistiin 2003 bonusraitojen kera.

Yessin kokoonpano on vaihdellut koko yhtyeen historian ajan, mutta kun nyt 38 vuotta Close to the Edgen julkaisun jälkeen tarkastelee silloista kokoonpanoa, ei joukossa ole yhtäkään soittajaa, joka ei olisi myöhemmin ansioitunut paitsi useissa mahtavissa yhtyeissä, myös soolotuotannolla. Rumpali Bill Bruford jätti yhtyeen itseasiassa juuri Close to the Edgen äänitysten jälkeen, liittyessään King Crimsoniin (mitä seurasivatkin Crimsonin parhaat albumit). Solisti Jon Anderson puolestaan oli jo tuolloin kehkeilemässä soolouraansa, joka tosin ei koskaan noussut samalle suosion tasolle kuin Yessin tuotanto.

Close to the Edge lähtee liikkeelle mahtipontisella nimikkokappaleellaan, joka viekin vinyylin ensimmäisen puolen. Aiemmilla albumeillaan Yes ei progressiivisesta asenteesta huolimatta ollut yrittänyt mitään näin vaikeaa ja hillitöntä. Close to the Edgen voi tietyssä mielessä katsoa synnyttäneen teos-tyyppiset kappaleet, joita sittemmin harrastettiin progessa liiankin kanssa (mikäli se on mahdollista).

Nimikkobiisiä on mahdotonta kuvailla tyhjentävästä. Äänimaisema alkaa heleiden symbaalien ja luontoäänien tiivistyessä, kehkeytyessä hiljalleen täyttymyksen hetkeen musiikin viimein alkaessa, kuin jonkinlaisessa alkuräjähdyksessä. Andersonin puhtaan kaunis laulu, jota basisti Chris Squire taustalaulullaan, liikkuu rohkeasti suunnattomissa sfääreissä, sanoitusten lipuessa konseptuaalisesti korkealentoisissa aiheissa. Vaikka Andersonin lyriikoita onkin usein kritisoitu merkityksettömäksi sanahelinäksi, on Close to the Edgessä paljon hienoja, runollisia osia.

Guessin’ problems only to
deceive the mention
Passing paths that climb halfway
into the void
As we cross from side to side
we hear the total mass retain.

Down at the end
Round by the Corner
Close to the end
Down by the river

Seasons will pass you by
I get up, I get down

”Close to the Edge II: Total Mass Retain”, san. Jon Anderson

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaakin jostakusta tuntua, liki 20-minuuttinen Close to the Edge pysyy yhtenäisenä kappaleena ja kantaa otteessaan loppuun saakka. Nimikoitujen osien keskinäiset vaihtelut eivät ole aina aivan selkeitä, mutta liekö sillä lopulta suurtakaan merkitystä. Erityisen timanttinen on keskivaiheilla tapahtuva hiljentyminen, josta kasvu alkaa uudelleen kosketinsoittaja Rick Wakemanin klassisten kirkkourkujen voimin, sekä sitä seuraava Steve Howen terävä särökitarasoolo.

Toiselta viinylipuolelta paljastuu sentään kaksi kappaletta: And You and I on huomattavasti nimikkobiisiä kevyempi, akustissävyinen ja huilumelodioiden säestämä hippi-iskelmä. Se onkin selvästi tarkoitettu väliosuudeksi, sillä lopetuskappale Siberian Khatru palauttaa yhtyeen taas niin jyrääväksi kuin nyt Yes koskaan kasvaakaan. Khatrua ei kahden muun kappaleen tapaan ole jaettu minkäänlaisiin osiin, mikä kappaletta kuunnellessa tuntuukin vain järkevältä, sillä Khatru on hyvin eheä, eikä sanoituskaan tunnu vaativat minkäänlaista väliotsikointia. Vaikka Yessin lyriikoiden ymmärtäminen tuntuukin vaativan vähintään paria kurssia runoanalyysia.

Siberian Khatrun pääteeman muodostavat komppaava bassoriffi, näennäisen riitasointuinen kosketinsoitinkuvio ja kitarateema, joka on Yessin progempaan tuotantoon nähden suorastaa selkeä.

Even Siberia goes through
the motions
So hold out and hold on
Hold on Outboard. River.
the window.

”Siberian Khatru”, san. Jon Anderson

Close to Edgeä seurasivat Yessin historiassa hankalat vaiheet. Liian järjettömiin mittoihin venähtänyt Tales from the Topographic Oceans (1974), sekä monien jäsenten vaihtumiseen liittyvät hankaluudet, jotka kulminoituivat Andersonin eroamiseen 1970-luvun lopulla. Myöhemmillä levyillään Yes jatkoi musiikillisesti melko kaavamaisena, eivätkä monet faneista tunnustakaan 1980-luvun vaihteen jälkeistä tuotantoa ”heidän Yessikseen”. Mutta eihän se toisaalta ole tarpeellista, sillä aina voi palata Close to the Edgen pariin.

Henkilökohtaisena huomiona lisään vielä, että Close to the Edgen kansi on kiistatta musiikkihistorian hienoin. Yessin hovikuvittaja Roger Dean on loihtinyt muutenkin hienoja fantasiamaisemia levynkansiksi, mutta jokin Close to the Edgen vihreydessä, jonka halki pimeys on lakseutumassa tekee siitä kaikkein upeimman ja musiikkiin soituvimman. Close to the Edge kuulostaa tuolta kuvalta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s