Pixies – Doolittle

Pixies – Doolittle
4AD, 1989

Pixiesin läpimurtolevystä Doolittle tuli viime vuonna kuluneeksi 20 vuotta, jota juhlistaen Pixies on parhaillaan yhdellä harvoista comeback-kiertueistaan. Ja mikäs on Bostonin new wave -punkkareiden soittaessa, kun kulttisuosio tuntuu vain alati kasvavan.

Doolittle ei ollut Pixiesin esikoisalbumi, sitä ennen oli itseasiassa julkaistu jo EP-mittainen Come on Pilgrim sekä varsinainen esikois-LP Surfer Rosa. Bostonissa 1986 aloittanut yhtye toimii toki sittemmin soolouralle heilahtaneen Black Francisin (tunnetaan myös nimellä Frank Black) johdolla, mutta toisin kuin solistin myöhemmissä yhtyeissä, Pixiesissä pääpaino tuntuu asettuvan yhtäläisesti muidenkin jäsenten, basisti Kim Dealin, kitaristi Joey Santiagon, sekä rumpali David Loveringin harteille.

Pixiesin soundi kulminoituu juuri Doolittle -albumilla. Vaikka särösoundeja ja Blackin tolkutonta karjumista on vähemmän kuin aiemmilla tai seuraavilla kahdella albumilla, on Doolittle yhtyeen tuotannon monipuolisin teos, jossa on kuitenkin kaikki osatekijät hienosti edustettuina.

Albumin käynnistys kertoo kaiken. Avauskappale Debaser lähtee Kim Dealin ikoniseksi muodostuneella bassoriffillä, sen päälle aloittaa Santiago kiertoäänisellä kitarallaan, nopea rumpufilli ja suoraan asiaan. Pixies pysyy tiiviisti kappaleiden olennaisessa sisällössä, turhia venyttelemättä samaan tapaan kuin The Ramones, jonka ihailijaksi ainakin Black on tunnustautunut.

Kakkosraita Tame jatkaa jo aiemmilla levyillä esiteltyä Frank Blackin epävireisen rääkymisäänen esittelyä. Kolmas kappale Wave of Mutilation puolestaan on sittemmin klassikoksi muodostunut, kenties olennaisin Pixies-raita, jonka voisi soittaa näytteenä ihmiselle, jonka ei tiedä yhtyeestä mitään.

Mitä sanoituksiin tulee, on Frank Black Francis ollut aina hyvin hankala ymmärtää. Jotkin kappaleet sentään avautuvat jotakin ulkoista kautta, kuten avausraita Debaser, jossa viitataan Luis Bruñuelin ja Salvador Dalín taide-elokuvaan Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929). Mitä tästä sitten sanotaan?

Got me a movie
I want you to know
Slicing up eyeballs
I want you to know
Girlie so groovy
I want you to know
Don’t no about you
but I am un chien andalusia

”Debaser”, san. Black Francis

Mutta mikä parasta, albumi jatkuu parempaan suuntaan. I Bleed ja Dead ovat raitoina vähän väliinputoajia, vaikkeivät suinkaan huonoja, mutta The Beatles -tyylinen Here Come Your Man -renkutus ja aivan upea Monkey Gone to Heaven tekevät Doolittlesta juuri sen Pixies-levyn. Myös loppupuolen Hey ja Gouge Away ovat hienoja kappaleita, kuin myös kummallinen, miltein country-tyylinen Silver, jossa Kim Deal ja Black Francis onnistuvat jopa laulamaan jotakuinkin samaan säveleen.

La La Love You -kappale on mainittava erikseen vähintään siksi, että siinä yhtye on patistanut rumpalinsa David Loveringin mikrofoninen taakse. Vaikka harvasanainen kappale ei paljon sanoja tarvitsekaan, on se silti hieno ja poikkeuksellinen rakkauslaulu. On mahdollista, että karuistakin aiheista laulavat Black ja Deal halusivat pitäytyä erossa La La Love You -biisistä, ollakseen turmelematta sen vilpittömyyttä. Blackin särmikkäällä äänellä sitä ei kyllä voisikaan kuunnella kuin sarkastisena kannanottona.

The creature in the sky
got sucked in a hole,
now there’s a hole in the sky
And the ground’s not cold
and if the gound’s not cold,
everything is gonna burn,
we’ll all take turns,
I’ll get mine too.
This monkey’s gone to Heaven.

Rock me, Joe!

”Monkey Gone to Heaven”, san. Black Francis


On hankala sanoa Doolittlesta mitään tyhjentävää. Albumin voi kuunnella kymmeniä kertoja, joskus se muuttuu taustamusiikiksi, mutta paljon useammin sen kitaranäppäilyt ja Blackin ähkimiset tunkeutuvat aivan tajunnan pinnalle, vaikka kuinka yrittäisi tehdä jotain muuta samalla. Muista Pixiesin levyistä poiketen, Doolittlella on monia selkeitä laulumelodioita, jotka omaksuu helposti ja huomaa laulavansa biisien mukana silloinkin, kun ei ole varsinaisesti saanut selvää lyriikoista. 1990-luvun vaihteessa ilmestynyt levy oli sen verran helposti lähestyttävä, että se nosti Pixiesin populaaritietoisuuteen ja yhtyeen vaikutus tulevan vuosikymmenen musiikkiin onkin ilmeinen.

Ylipäätään Doolittle on niin vahva esitys omaperäisestä, monipuolisesta musiikista, että suosittelen aloittelijoille sen hankkimista paljon mielummin kuin yhdenkään Pixies-kokoelman.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s