Marillion – Script for Jester’s Tear

Marillion, Script for a Jester’s Tear
EMI, 1983

Marillion, julkaistuaan 16 studioalbumia, 34 singleä, sekä lukemattoman joukon kokoelmia, live-albumeja ja faniklubin joululevyjä, on ehdottomasti vakiinnuttanut asemansa yhtenä Britannian, ellei peräti maailman suurimmista progeyhtyeistä. Yhtye aloitti 1980-luvun alussa alkuperäisen laulajansa Fishin liityttyä riveihin. Ensimmäistä singleä Markes Square Heroes seurasi pian esikoisalbumi, Script for a Jester’s Tear vuonna 1983. Albumin remasteroitu erikoisversio julkaistiin 1997.

Script for Jester’s Tear lähtee liikkeelle nimikkobiisillään kuin varoen. ”Here I am once more / in a playground of broken dreams,” aloittaa Fish, oikealta nimeltään Derek W. Dick, jonka ääni on tässä uransa vaiheessa korkea, eikä laulutaito mitään sen kaltaistakaan kuin 1990-luvun vaihteessa käynnistyneellä soolourallaan.

Jester’s Tear on pitkä ja monimutkainen, antaen kuulijan odotella kevyen läpi väräjävän intron ennenkuin yhtye pääsee todella näyttämään kyntensä. Jos ensimmäisellä singlellään 17-minuuttisen Grendel-kappaleen julkaissut Marillion ei selvästi pelännyt tulla luokitelluksi elitistiseksi progeyhtyeeksi. Mark Kellyn kosketinmelodiat kuljettavat hienosti Fishin sanoittamaa tragediaa, jossa usein solistin minäkuvaksi katsottu klovni tai ilveilijä (engl. jester) avautuu nimettömälle kuulijalle synkästä menneisyydestään.

As you grow up and leave the playground
Where you kissed your prince and found your frog
Remember the jester that showed you tears, the script for tears

”Script for Jester’s Tear”, san. Fish

Script on poikkeuksellinen levy Marillionin diskografiassa jo siksi, että rummuissa hääri vielä tuolloin Mick Pointer, jonka toiseen levyyn mennessä korvasi sittemmin paikkansa lunastanut Ian Mosley. Samankaltainen kuvio oli myös kanadalaisen Rushin esikoislevyllä 1974, mutta toisin kuin Rushin alkuperäisen rumpalin kohdalla, on Mick Pointerin eduksi sanottava, että Jester’s Tearin rummut ovat poikkeuksellisen komeat ja monipuoliset, vaikkakin vuoden 1997 remasteroidulla versiolla kenties hieman liian lujalla suhteessa muun yhtyeen soitantaan.

Toinen ja kolmas raita, He Knows You Know sekä The Web edustavat 1980-luvun Marillionia tyypillisimmillään, venkoilevien kosketinkuvioiden, kaikuvien kitaraefektien ja nykivien perkussioiden muodossa. He Know You Know kappaleessa pääsee pääsevät kuitenkin etusijalle Fishin sanoittajanlahjat, jotka tosin monen kuuntelijan kohdalla jäävät taka-alalle skottimiehen ulisevan laulun vuoksi. Joka tapauksessa jo kappaleen nimeen nimeen kätketty monitulkintaisuus on jo merkki Fishin kielellisestä taidokkuudesta, joka puheksi kukkaan viimeistään vuoden 1985 klassikkoalbumin Missplaced Childhood myötä.

Vinyylin toinen puoli lähtee komeasti liikkeelle Garden Party -kappaleella, josta julkaistiin levyn yhteydessä myös vuosikymmenen tyylille uskollinen (eli melko hirveä) musiikkivideo. Kappale on hauskahko parodia brittielitismistä ja ns. korkealuokkaisuudesta. Jostakin selittämättömästä syystä kappale sai single-versiossaan alaotsikon ”The Great Cucumber Massacre”.

I’m punting, I’m beagling, I’m wining, reclining, I’m rucking, I’m fucking
So welcome, it’s a party

”Garden Party”, san. Fish

Albumin lopetuskappale Forgotten Sons on yksi yhtyeen komeimpia, rytmivaihdoksineen ja monimutkaisine sanoituksineen, ja löytyypä siitä kenties ensimmäinen esimerkki Steve Rotheryn upeista kitarasooloista, joista ovat ottaneet oppia lukemattomat yhtyeet CMX:ää myöten (ks. Talvikuningas, 2007). Oikeastaan toisen vinyylipuolen ongelmaksi muodostuu viide kappale, Chelsea Monday, jonka laahustava rytmi ja ylipaatoksellinen lyriikka ei oikein onnistu edes asiaankuuluvasti masentamaan kuulijaa, pikemminkin sen kuunteleminen on vain rasittava kokemus. Chelsea Monday kertoo teini-ikäisestä tytöstä, joka unelmoi suosiosta ja kuuluisuudesta, päättyen lopulta lehtiartikkeliin, jossa tytön kerrotaan hukuttautuneen jokeen.

Vaikka Script for a Jester’s Tear käsittelee vakavia aiheita – kuolemaa, huumeriippuvuutta, sotimista – on se sävyltään enimmäkseen duurivoittoinen, joka olikin yksi Fishin ajan Marillionin tyylillisiä tunnusmerkkejä. Etenkin Mark Kellyn kosketinkuviot seikkailevat rohkeasti duuriasteikoilla. Toisaalta yhtye ei herkissäkään vaiheissa pelkää vahvoja rytmisoitinkuvioita, mitä esimerkiksi nykymusiikissa varotaan aina kun halutaan kuulijan ottavan kappaleen vakavasti.

The bomber’s arm placing fiery gifts on the supermarket shelves
Alley sings with shrapnel detonate a temporary hell

”Forgotten Sons”, san. Fish

Script ei missään nimessä ole täydellinen albumi, mutta mielenkiintoinen se on, eikä sorru sisällöttömään pituuteen, joka vaivaa ammattisairautena monia progeyhtyeitä (vinyyliajalle ominaisesti levy kestää n. 40 minuuttia). Vaikutteita on otettu ainakin Genesikseltä ja Van der Graff Generatorin Peter Hammillilta, jolla olikin sormensa pelissä Marillionin julkaisukynnyksen ylittämisessä. Mikäli pitää Marillionista tai Fishin soolotuotannosta, on Script for a Jester’s Tear välttämätön lisä levyhyllyyn. Jos sitä ei jaksakaan kuunnella usein, on se kuitenkin joka kerta ainutlaatuinen kokemus.

Erityishuomautus täytyy antaa Mark Wilkinsonin poikkeuksellisen komeasta kansikuvituksesta. On Marillionin kannalta sääli, että Wilkinson jatkoi yhtyeen solistinvaihdoksen myötä ainoastaan Fishin soololevyjen kansitaiteilijana.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s