(Julkaistu Viikko-Eteenpäissä 12.2.2009)

Suomalaiset elokuvat ovat viime vuosina kärsineet itsensätoistavuudesta ja ideapulasta, mutta nyt alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. A. J. Annilan viime syksyinen Sauna oli jo tyylilajiltaankin varsin erilainen suomalaiseksi tuotannoksi ja 30.1. sai ensi-iltansa Jukka-Pekka Valkeapään esikoisohjaus Muukalainen.

Ensikerran Venetsian elokuvajuhlilla esitettyä Muukalaista on luonnehdittu taide-elokuvaksi ja Valkeapäätä ”Suomen Tarkovskiksi”. Tämä ylitseampuva kuvaus paljastuu kuitenkin perustelluksi, sillä Valkeapään ja kuvaaja Tuomo Hutrin luoma visuaalinen maailma on hyvin samankaltainen kuin vaikkapa Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979) ja Peilissä (1975), kaikkine hillittyine sävyineen ja pitkine ottoineen.

Muukalaisen tarina on hyvin yksinkertainen. Elokuvan päähenkilö on nuori, mykkä poika (Vitali Bobrov), joka asuu hyvin syrjäisellä maatilalla raajarikkoisen äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa. Jorma Tommila näyttelee perheen vankilaanjoutunutta isää, jonka luona poika vierailee säännöllisesti. Elämä jatkuu samalla hiljaisella, eleettömällä rytmillään, kunnes sateisena päivänä pihapiiriin saapuu Pavel Liškan esittämä muukalainen. Hän on haavoittunut, kenties sodasta tai vankilasta karannut, ja pyytää viettää muutaman yön maatilan navetassa. Isä selvästi tuntee muukalaisen ja tietääkin kertoa pojalleen ettei tämä ”ole mikään hyvä mies”. Eipä aikaakaan kun muukalainen on jo soluttaunut perheeseen ja lunastanut petipaikankin äidin viereltä.

Tarina ei todellakaan ole täysin ennenkuulumaton, mutta tunnelmallinen ja latautunut toteutus tekee siitä poikkeuksellisen rikkaan ja vangitsevan kokemuksen. Muukalaisen toteutus onkin kaikilta osin tinkimätöntä ja ensiluokkaista. Äänimaailma on hillitty, mutta koruton, jota korostaa elokuvan erittäin vähäinen dialogi. Alkuteksteistä kestääkin liki vartin ennenkuin ensimmäiset vuorosanat lausutaan.

Ohjaaja Valkeapää on selvästi halunnut palata elokuvantekemisen juurille ja luottaa visuaalisen kerronnan keinoihin. Autio, yhteiskunnasta irrallinen maatila muodostaa unenomaisen miljöön, jossa ulkomaailmasta korkeintaan vihjaillaan, esimerkiksi ylitselentävän hävittäjän vilahduksella.

Tämä symbolisesti täyteenahdettu elokuva avautuu kuin runo ja paikoin vertauskuvien määrä tuntuu suorastaan ylitsevuotavalta. Elokuvan tematiikka liikkuu kuoleman, muutoksen ja aikuistumisen ympärillä. Hyvin nopeasti Muukalaisen alussa seuraavat toisiaan sellaiset kuvastot kuin valkoinen hevonen, raakkuva korppi, sekä tietysti mustaviittainen muukalainen – kaikki perinteisiä kuoleman symboleja. Maatilan hevonen loukkaantuukin kuolettavasti juostessaan vauhkoontuneena alas kalliolta ja muukalainen lopettaa sen, pojan katsoessa toisaalle. Elämä ja kuolema, hyvyys ja pahuus eivät ole tässä elokuvassa selvärajaisia, eikä yhtäkään hahmoista ole asetettu mustavalkoisesti puolelle tai toiselle.

Tapahtumat raukeavat lopulta luontevasti, eikä tarinaa viedä välttämättä juonelliseen päätökseensä. Lopuksi jää yhä paljon arvoituksia ja vastaamattomia kysymyksiä. Päähenkilön kehityskertomus on yhä puolitiessään, mutta hän on selvästi astunut suuren askelen aikuiseksikasvamisen tiellä.

Elokuvan keskeisin roolisuoritus on ehdottomasti Vitali Bobrovin sympaattinen ja monipuolinen hahmo. Nuori, kokematon näyttelijä valittiin koekuvauksissa 800:n samanikäisen pojan joukosta, ja ilmeisesti tekijät saivat rooliin haluamansa kyvyn. Tosin myös Pavel Liškan rooli samanaikaisesti uhkaavana ja vapauttavana muukalaisena on mieleenpainuva. Katsojaa jääkin ehkä lopuksi kiusaamaan kuinka muukalaiselle lopulta kävikään.

Yhtäkaikki Muukalainen on vaikuttava teos, jonka katsoisi mielellään uudelleenkin, ja Jukka-Pekka Valkeapää on ehdottomasti lunastanut paikkansa taitavien suomalaisten ohjaajien harvassa joukossa. En ihmettelisi vaikka Muukalaisen tekijätiimistä suurempikin joukkon nähtäisiin ensi vuonna pokkaamassa Jussi-patsaitaan. Jos ei muuta, niin ainakin Muukalainen on virkistävä muistutus siitä, että maassamme osataan yhä tehdä muutakin, kuin Petteri Summasen tähdittämiä ihmissuhdekomedioita.