(Julkaistu Viikko Eteenpäissä keväällä 2009.)

Kauko Röyhkä, Kesä kannaksella (Like, 2009)

Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo – Hiekkarantaa (Ektro, 2009)

24 albumia ja 14 kirjaa on Suomessa poikkeuksellinen tuotanto, eikä Kauko Röyhkä vieläkään hellitä. Uudella albumillaan ja romaanillaan Kesä Kannaksella Röyhkä osoittaa olevansa yhä maamme uusiutumiskykyisimpiä taiteilijoita.

Jukka-Pekka Välimaa, alias Kauko Röyhkä, aloitti uransa 80-luvun alussa. Kuluvan vuoden helmikuussa hän julkaisi uuden yhtyeensä esikoispitkäsoiton, Hiekkarantaa, joka julkaistiin nimikkeellä Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo, muusikoiden sukunimien mukaan. Kymmenes romaani Kesä kannaksella puolestaan julkaistiin maaliskuussa.

Jo 50-vuotias Röyhkä muistetaan mediassa lähinnä ärsyttävistä kettuluista ja perusteettomista satanismisyytöksistä. Kirjailija-muusikko on vieraillut useaankin otteeseen iltapäivälehtien sivuilla, Pentti Saarikosken malliin, mutta paljon vähemmän on käsitelty hänen varsinaisia teoksia ja tuotantoaan. Vasta viime vuosina Röyhkä tuntuu lunastaneen paikkansa varteenotettavana taiteilijana, vaikka hänen romaaninsa Kaksi aurinkoa sai Finlandia-ehdokkuuden jo 1996.

Vuonna 2008 Röyhkä lyöttäytyi muusikkoduo Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kanssa uudeksi yhtyeeksi. Rättö ja Lehtisalo tunnetaan paremmin underground-piireissä konetaustaisesta krautrock-musiikistaan. Krautrock-termi yhdistetään 1960-70 -lukujen saksalaiseen rock-musiikkiin, tunnetuimpana edustajanaan Kraftwerk.

Mika Rättö tosin tunnetaan yli kymmenestä yhtyeestä, muun muassa Kuusumun profeetan laulajana, ja hänen esikoiskirjansa Tihkuluodon kuiskaajat julkaistiin vuoden alussa.

Tämä äkkiväärä trio sävelsi krautrockia Röyhkän kirjoittamien ”hylättyjen” iskelmäsanoitusten taustalle. Metodilla syntyi omaperäinen, kummallinen ja monelle varmasti liian käsittämätön albumi Hiekkarantaa, josta ei melodraamaa ja korniudessaan vaikuttavia säkeitä puutu.

Albumin muistettavinta antia on sanalla sanoen älytön Eikai miehen tarvi aina olla macho? Siinä Kauko Röyhkäkin pääsee laulamaan kuin pikkuoravat. Sanoituksiltaan kappaleet ovat juuri sitä mitä iskelmiltä odottaakin; kliseisiä, melankolisia rakkaudentunnustuksia. Huumoriarvoa siis riittää.

Ei myöskään riitä, että Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo tekevät vaikutuksen eriskummallisella krautrockillaan. Tavastian konsertissa 12.3. trio tarjosi liki puolitoistatuntisen pläjähdyksen, jossa levyn sävellykset taipuivat niin punkiksi, elektropopiksi kuin kymmenminuuttisiksi progerevittelyiksi. Taidokkaan esiintymisen lisäksi yleisöön välittyi taiteellinen vapaus ja tekemisen ilo.

Popkult-keskusteluohjelman haastattelussa Röyhkä kuvasi kirjailijantyötään tarinoiden kertomiseksi. Häneltä kysyttiin tuotantonsa naiskuvasta, johon kirjailija vastasi ettei mieti sellaisia asioita kirjoittaessaan.

On selvää, että tarinat ovat Röyhkän tuotannolle keskeisiä. Hän selvästi seuraa saamaansa ideaa siten, että maailma ja henkilöt määrittävät millaista tekstiä ja kuvausta milloinkin tulee. Tämä näkyy melkein jokaisessa teoksessa, parhaimmin tietysti niissä joissa on useita kertojia. Miss Farkku-Suomen kerronta on täynnä nuoruuden luovuutta ja uhmaa, siinä missä Avecin tajunnanvirta-tyyli on yhtä sekavaa ja välimerkitöntä kuin keski-iänkriisisen päähenkilön kokemus. David Lynchin sanoin: Tarina määrää miten se kerrotaan.

Näin myös uutuusteoksessa Kesä kannaksella. Se sijoittuu aiempien teosten Kaksi Aurinkoa ja Magneetti tapaan Suomen jatko-sodan aikoihin. Tarinassa kaukopartio on eksynyt toivottomalla tehtävällään Suomen vetäytyvän etulinjan ulkopuolelle. Jäyhä ja tunnekuollut kapteeni Antti Kaskisuo ottaa partion taakaksi nuoren venäläisen naissotilaan, jota hän syystä tai toisesta ei pysty teloittamaan. Yhteenotossa kamppailevat paitsi valtioiden asevoimat, myös inhimillisyys ja raadollisuus.

Tarina kulkee vauhdilla, turhia kuvailematta. Sodassa ei pysähdytä miettimään, on toimittava nopeasti tai hengenlähtö on lähellä. Juuri tätä kuvastaa nopea, koruton ja kaikenlaista kuvailua välttelevä kerronta. Tahti on paikoin turhankin päätähuimaava, mutta sopii tarinalle kuin luoti lippaaseen.

Röyhkän edellinen romaani Job oli perin omaelämänkerrallinen keski-ikäisen kirjailijan valitusvirsi, joka ei tehnyt kovin suurta vaikutusta edellisen, tyyliltään poikkeuksellisen Avecin jälkeen. Tässä mielessä Kesä kannaksella on samanaikaisesti paluu Röyhkän juurille, 90-luvun aihealueelle, sekä Avecin kaltainen, päätä pahkaa pyyhältävä tilannekertomus.

Kesä kannaksella on kieltämättä lyhyt, mutta pituuden lisääminen olisi varmasti rikkonut mukaansatempaavan kertomuksen. Loppua kohti kirja tiivistyy trilleriksi, jolla on väkivaltainen kliimaksi. Vihjaillen mainittakoon, että viimeisten parinkymmenen sivun poeettisen kaunis epilogi on hienoimpia hetkiä Röyhkän kirjallisella uralla.

Kauko Röyhkä kutsuttiin 2007 pitämään alustusta Mukkulan kirjailijakokoukseen, mitä voisi pitää jonkinlaisena vertaisuuden tunnustuksena kollegoidensa taholta. Alustus ei kuitenkaan mennyt hirveän nappiin ja tilaisuutta koskeneessa lehtijutussa Röyhkä ihmetteli millaista akateemista sivistyssanakikkailua kirjallisuudesta ja kulttuurista on tullut.

Röyhkällä itsellään ei ole juurikaan akateemista koulutusta – mustan lampaan osa johon hän viittaa muun muassa Avecissa. Hän ei tunne sopivansa joukkoon, muttei myöskään koe tarvetta siihen. Finlandia-ehdokkuuttaan hän kommentoi myöhemmin toteamalla, että paljon tärkeämpää saada palautetta lukijoilta ja tuotantoa seuraavia faneja, kuin jotakin alan sisäistä tunnustusta.

Röyhkän kaltaiselle taiteilijalle on paikka kulttuurissa, vaikkakin valtavirran ulkopuolella. Samaan tapaan kuin filosofisessa kirjallisuudessa Eero Ojanen edustaa Suomen harvinaista, ei-akateemista tietokirjallisuutta, myös Kauko Röyhkä astelee mielummin syrjässä valtavirrasta.

Vaikkakin 50-vuotias Röyhkä on iän myötä hieman rauhoittunut, asuu hänessä yhä sama vihainen nuorimies, jota kolumnistit rakastavat ja vihaavat. Mutta ehkä hyvän taiteilijan pitääkin olla vähän ärsyttävä.