(Julkaistu Kymen Sanomissa syksyllä 2007.)
Kuva: Wikipedia

Loppuunmyyty Hartwall Areena täyttyi 29.10. innokkaista musiikin ystävistä. Osa faneista oli odottanut kymmeniä vuosia nähdäkseen illan esiintyjät – kanadalaisen progressiivisen rockin legendan, Rushin. Kolmen miehen yhtye astui lavalle kahdeksan maissa ja soitti noin kolmetuntisen setin, lyhyt väliaika mukaanluettuna.

Rushin keikka myi todella hyvin progeksi, mutta yhtyeen takana onkin vahva kulttimaine ja yli parikymmentä studiolevyä. Katsomoiden puolella oltiin selvästi tultu kuulemaan vain yksinkertaisempaa materiaalia ja Rushin muutamia hittejä. Keväällä ilmestyneen Snakes and Arrows -albumin (2007) kappaleet eivät innostaneet yleisöä suosionosoituksiin. Sinänsä ikävää, sillä uudet kappaleet olivat esityksen vahvin osa.

Ensimmäinen setti alkoi klassikkobiisillä Limelight, ja jatkui samaan malliin vanhojen helmien parissa. Värivaloshow ja vihreät laserit tekivät vaikutuksen. Toisessa setissä pääpaino oli uudella materiaalilla, vaikka ehdottomaksi kliimaksiksi muodostuikin vanhempi kappale, kymmenminuuttinen Natural science. Rumpali-sanoittaja Neil Peart veti pitkän ja tyylikkään perkussiosoolon, jota ei voinut kuin ihailla. Yleisöreaktioiden perusteella suosituimpia biisejä olivat Spirit of the Radio ja Subdivisions, kumpikin Rushin 80-luvun radiohittejä. Encoreina kuultiin muun muassa taidokas instrumentaalikappale YYZ.

Lopun lähestyessä show vain koveni, eikä pyrotekniikoita säästelty. Jäi kuitenkin arvoitukseksi oliko Far Cry -kappaleen aikana nähty kipinäsuihku tehoste vai peräisin kitaristi Alex Lifesonin samaan aikaan hajonneesta vahvistimesta.

Rushin lavasoundi oli alusta lähtien jykevä. Bassot kuuluivat samalla tasolla kitaroiden kanssa, mikä onkin vain oikeutettua kun soittimen takaa löytyy yksi maailman taidokkaimmista basisteista, yhtyeen solisti Geddy Lee. Voi vain ihailla kuinka selkeinä koskettimet ja korkea laulu kuuluivat kaikuvalla areenalla.

Lava oli varustettu valojen lisäksi kolmella screenillä, joista näkyi vuoroin joko lähikuvaa yhtyeen soitosta tai kappaleille räätälöityjä taustavideoita – välillä molempia samanaikaisesti. Animaatiot olivat abstraktia psykedeliaa, ja vaikkakin uudella tekniikalla tehtyjä, ilmeeltään aidon 70-lukulaisia. Yhtye ei ole selvästi unohtanut juuriaan, ja kyllähän se kuuluu musiikissakin.

Taustamateriaalista erityisen hatunnoston ansaitsee alun sketsi, jossa näyttelivät itse yhtyeen jäsenet. Myös South Parkista tuttu poikanelikko kävi vierailulla, olihan osa keikan animaatioista South Park Studios -yhtiön tekemiä. Toisen setin alussa ollut pitkä, ulottuvuustasojen välillä seikkaileva video herätti sekin hilpeyttä. Kaikki oheismateriaali oli myös teksitetty suomeksi, joten huonommin englantia taitavat eivät jääneet paitsi huumorista.

Ainoa asia, josta konsertin jälkeen jäi paha maku suuhun, oli jälleen kerran yleisön käytös. Arki-ilta ei selvästi ole mikään syy pidättäytyä juomasta itseään humalaan, häirikköjä siis riitti. Vaikeampien kappaleiden aikana hittejä janoava yleisö ryhtyi höpöttämään keskenään ja huutelemaan typeriä, ottamatta huomioon niitä, jotka oikeasti halusivat kuunnella soittoa.

Lisäksi on ihmeellistä, miksi yleisö alkaa sankoin joukoin valua ulos tilaisuudesta jo viisi kappaletta ennen tilaisuuden loppua. Narikkaan ei joutunut jonottamaan kuin viisi minuuttia. Onko jollakulla yhdeltätoista illalla todella niin kova kiire kotiin? Eikä tämä ole ainoa tilaisuus, jossa ilmiö on havaittu.

Yhtä kaikki Rush soitti esimerkillisen konsertin, josta ei kiinnostuneemman yleisön lisäksi puuttunut mitään. Yhteiskunnallista sanomaakaan ei puuttunut: Keikalta lähtiessä mieleen jäivät The Larger Bowl -kappaleen aikana näytetyt mustavalkokuvat mielenosoittajista ja sähkötuolista. Vanhan rockmusiikin henki elää siis yhä, ainakin Rushin kaltaisissa veteraaniyhtyeissä.