(Julkaistu Viikko-Eteenpäissä maaliskuussa 2008.)
Kuva: Leena Klemelä, Kansallisteatteri

Kansallisteatteri, ensi-ilta 14.3.2008
Ohjaus: Jukka Rantanen

Jukka Rantasen ohjaama ja Jari Järvelän käsikirjoittama, ”kauhunäytelmäksi” kutsuttu Arkku sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa 14.3. Odotusten mukaan näytelmä olisi erilainen, radikaali, ja sitä kuvailtiin jopa ”zombie-splatteriksi”, kauhuelokuvien ystäville tutuin termein.

Näytelmä tarjosi kaiken kaikkiaan hyvin erikoisen teatterikokemuksen. Ulkoasu oli tummanpuhuva, tapahtumat järkyttäviä ja traagisia. Mutta mitäpä muutakaan voi odottaa näytelmältä joka alkaa elävältä hautaamisella?

Tarinan päähenkilö on hautausmaanjohtaja Suorsa, karuun elämänfilosofiaan ja romanttiseen maailmankuvaan taipuvainen mies, jota esittää taitavasi Ilja Peltonen. Tapahtumat saavat alkunsa kun hän kohtaa hautausmaalla Elinan, zombie-elokuviin ihastuneen 19-vuotiaan tytön. Kuolema kiehtoo ja kovan kuoren alla selvästi ahdistaa Elinaa, ja kenties siksi tämä hakeutuu Suorsan seuraan ja heille syntyy aika erikoinen ja toispuoleinen suhde.

Elinaa esittää Maria Kuusiluoma, hahmoaan huomattavasti iäkkäämpi näyttelijä, joka oikeuttaa roolivalintansa vasta näytelmän loppupuolella. Ikäkysymys ei ole olennaisin, vaan se, että Kuusiluoma esittää 19-vuotiasta goottityttöä juuri sillä tapaa kuin keski-ikäinen parodioisi kyseistä henkilöä. Lopputulos on paikoin hieman epäuskottava, muttei juuri haittaa näytelmää.

Muissa rooleissa nähdään Jani Karvinen tumpelona haudankaivajana, Harri Nousiainen Elinan kummallisena veljenä, Hanna Raiskinmäki Elinan ja Suorsan lapsena, sekä loistava Juhani Laitala särmikkäänä, ärsyttävänä ja sanalla sanoen hirveänä Wäiskinä, Elinan äidin uutena miehenä. Nelikko huolehtii myös näytelmän sivurooleista, kuten zombeista, moottorisahamurhaajista ja muista absurdeista painajaishahmoista.

Suuri osa näytelmän tunnelmasta perustuu nerokkaaseen valojen käyttöön, äänitehosteisiin ja painostavaan musiikkiin. Juuri musiikki, sekoitus konesoundeja ja metallimättöä, luokin paikoin erittäin hyytävän ja ahdistavan ilmapiirin. Sen sijaan monet näytelmän kauhu-elementeistä on lopulta toteutettu liian kevyesti ja humoristisesti, että niitä voisi ottaa vakavasti. Yleisöstä kuului hämmentynyttä naurahtelua.

Yksi esityksen kantavia tyylikeinoja on todellisuuden ja television sekoittaminen keskenään. Kun Elina ja Suorsa katselevat Elävien kuolleiden yötä, zombit vaeltelevat pitkin asuntoa, ja kun Wäiski katsoo urheilua ja sadattelee suomalaisten huonoa menestystä, on hän itse mukana kilpailuissa. Juuri tällaisten keinojen takia näytelmää katsoo alusta loppuun tyytyväisenä, vaikka jotkut vähemmän oleelliset kohtaukset venyvätkin turhan pitkiksi.

Jari Järvelän taitava kirjoitustyö näkyy erityisesti hahmoissa, mutta myös tarinassa. Kertomus on samantyyppinen kuin Romeo ja Julia -romaanissa, mikä ei ole ihme, sillä näytelmän käsiohjelmassa Järvelä kertoo kirjoittaneensa teoksia samanaikaisesti. Karikatyyrisen kamalat ja ärhäkkäät hahmot puolestaan ovat Järvelän mustan huumorin perusta. Ilman päälekäyvää ja ilkeää, mutta omasta mielestään niin oikeassa olevaa Wäiskiä, puuttuisi näytelmästä olennaisesti jotakin.

Samoin kuin Romeo ja Julia, Arkkukin tuntuu kertovan pohjimmiltaan rakkaudesta, läheisyydestä ja toisaalta myös viisaudesta. Soursalla on älykkyyosamäärä 177, mitä hän jaksaa monesti julistaa, ja hänen elämänfilosofiansa onkin, että kuolleet ovat parempaa seuraa kuin elävät. Ainakin hautausmaalla on älykästä juttuseuraa – itsensä. Näytelmän loppusanat ovatkin, että ”Viisaus on sitä että hyväksyy toisen sellaisena kuin se on.” Siihen oikeastaan kiteytyy näytelmän tematiikka.

Lopulta ”kauhunäytelmä” ei siis olekaan ehkä oikea sana kuvaamaan Arkkua, vaikka se pelkoa ja ahdistusta välillä herättääkin. Myöskään ”splatteria” se ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole, sillä varsinainen verellä ja väkivallalla mässäily rajoittuu yhteen verellä tuhrittuun ikkunaan, muutamiin irtoraajoihin ja sisäelimiin. Ne ovat taitavasti käytettyjä keinoja, mutta eivät kokonaisuudessa olennaisinta.

Kaiken kaikkiaan katsoja tuntee teatterista ulos astuessaan kokeneensa jotakin hyvin tehtyä, nerokasta ja vähintäänkin poikkeuksellista Suomen teatteritarjonnassa. Vain muutama pikku seikka jää häiritsemään, ja toisaalta ainakin oma ajatukseni oli, että Arkusta saisi todella upean elokuvan.