Rush, Moving Pictures
Mercury, 1981

Ensinnäkin on huomautettava, että Moving Picturesilla ei ole oikeastaan yhtään kappaletta, joka ei ainakin Rushin fanien joukossa lukeutuisi klassikoksi. Saavutus sinänsä, mutta valitettavasti albumi kuitenkin kalpenee monien muiden Rushin tuotosten rinnalla, eikä vähiten rakenteensa ja kokonaisuutensa vuoksi.

Neil Peartin, Geddy Leen ja Alex Lifesonin soittajan- ja säveltäjäntaitoja ei sovi moittia. ”Limelightin” riffit ovat vieläkin Lifesonia parhaimmillaan ja koko yhtye juhlii ”YYZ”-runttauksessa, joka on vieläkin Rushin onnistunein instrumentaali. Neil Peartin tekstit saavuttivat myös viimeistään Permanent Wavesin (1980) kohdalla tasaisen laadukkaan tasonsa, joka ei ole romahtanut tähän päiväänkään mennessä.

”Tasainen” onkin juuri se käsite, johon voidaan tiivistää Moving Picturesin ongelmat. ”Tom Sawyer” on aloituskappaleeksi liian hidas ja muuttumaton, vaikka sinänsä komea onkin. Rushin albumeilla avauskappaleet ovat parhaimmillaan jykeviä ja nostattavia: ”Spirit of the Radio”, ”Dreamline”, ”Distant Early Warning”, ”One Little Victory”, ”Far Cry” tai jopa ”Subdivisions” Moving Picturesia seuranneella, sangen lattealla Signals-albumilla (1982).

”Red Barchettassa” parasta on yksityinen ja pienieleinen teksti, joka on kaunis juuri siksi, että se on Rushiin ja progeen assosioitavan suureellisuuden antiteesi. Se on kuitenkin aivan liian pitkä ja (enimmäkseen) rauhallinen albumin toiseksi raidaksi, ainakin heti ”Tom Sawyerin” perään.

My uncle has a country place, that no-one knows about
He says it used to be a farm, before the Motor Law
Sundays I elude the ’Eyes’, and hop the Turbine freight
To far outside the Wire, where my white-haired uncle waits

”Red Barchetta”, san. Neil Peart

Vasta kolmas kappale ”YYZ” käynnistää albumin, jättäen kaksi edeltänyttä kappaletta täysin varjoonsa. Sitä seuraa välittömästi ”Limelight”, joka on liioittelematta yhtyeen parhaita biisejä – ellei kaikkein paras.

Kun albumi on nyt viimein käynnistynyt, sen toivoisi pysyvän kasassa. B-puolen aloittava ”The Camera Eye” tekee kaikkea muuta kuin tämän. Liki 11-minuuttinen kipale ei valitettavasti sisällä aivan tarpeeksi sävellyksellisiä aineksia pituuteensa nähden, eikä sanoituskaan ole erityistä juhlaa. 80-luvun äänimaailman tunnelmointiin se sopii hyvin, mutta b-puolen aloittajaksi ei oikein vääntämälläkään.

”The Camera Eye” ei ole sinänsä huono kappale – eihän Rush ole sellaista tehnytkään – mutta puuduttavan pituutensa takia se jättää varjoon kaksi viimeistä kappaletta, jotka kumpikin ovat sitä mielenkiintoisempia. Fear-kappalesarjaan kuuluva ”Witch Hunt” on uljas, synkkä ja rikkoo hienosti albumin rytmisen tasaisuuden. ”Vital Signsissa” puolestaan on sitä julistuksellisuutta, mitä komeassa lopetusbiisissä pitääkin olla.

Rush-fanien selkäsaunan uhallakin esitän, että muutamilla rakennemuutoksilla Moving Pictures olisi toimivampi levy ja kaikki kappaleet pääsisivät oikeuksiinsa. Vuoden 2007 Snakes and Arrows -kiertueellaan Rush todisti, että ”Limelight” toimii aloitusbiisinä kuin tiejyrä. Sen juhlallisen poljennon jälkeen ”Red Barchettan” voisi jättää entiselle paikalleen ja lykätä ”The Camera Eyen” tämän kaksikon perään, a-puolen lopetukseksi. Tällöin b-puoli saisi alkaa uudelleen vaikkapa ”YYZ”-tykityksellä, perään ”Tom Sawyer”, ”Witch Hunt” ja ”Vital Signs”.

Vaihtoehtoinen biisijärjestys olisi siis: 1. Limelight 2. Red Barchetta 3. The Camera Eye 4. YYZ 5. Tom Sawyer 6. Witch Hunt 7. Vital Signs. Itse olen albumia toistuvasti kuunnelleena jo tottunut epätoimivaan rakenteeseen, mutta tottumus ei tarkoita toimivuutta.

Kokoavasti voisi todeta, että Moving Pictures ei ole Rushia parhaimmillaan, mutta hyvä keskikastin levyn se silti on. Rakenteelliset ongelmat eivät ole yhtyeen tuotannolle muutenkaan vieraita, kun ajattelee vaikkapa 1990- ja 2000-luvun järkälealbumeita, mutta kyse on toisaalta progea muutenkin vaivaavasta ongelmasta. (Esimerkiksi Yessin albumeilla ei Big Generatorin (1987) jälkeen ole ollut mitään rakennetta.)

Jos saisin valita, tulisi Rush esittämään kokonaisuudessaan vaikkapa 2112 (1976), Permanent Waves (1980) tai Grace Under Pressure (1984) -albumin, jotka ovat yhtyeen parhaimmistoa. Muutama timanttinen biisi pelastaa Moving Picturesin, ja on tietysti mahdollista, että livenä ja keikkasovituksina verkkainen rakennekaan ei haittaa.

A tired mind become a shape-shifter
Everybody need a soft filter
Everybody need reverse polarity

Everybody got mixed feelings
About the function and the form
Everybody got to elevate
From the norm

”Vital Signs”, san. Neil Peart.