Retro: Jurassic Park (+ jatko-osat)

JOULUKALENTERI 6/24

Jurassic Park
(USA, 1993)

Steven Spielbergin Jurassic Park (1993) lunasti jo ilmestyessään klassikkoasemansa, jota eivät huonommat jatko-osat onnistuneet romuttamaan. Dinosauruksia ja scifiä yhdistelevä seikkailu on vielä miltein 20 vuotta myöhemmin yhtä virkeä kuin vuonna 1993. Vuonna 2011 Jurassic Park palasi valkokankaalle HD-kuvanlaadulla.

Jurassic Park perustuu tietenkin Michael Chrichtonin samannimiseen kirjaan, joka suomennettiin alunperin nimellä Dinosauruspuisto (1990). Chrichton myös kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä David Koeppin kanssa. Tarina oli Spielbergin johtaman tuotantoryhmän kehittelyssä kirjan ilmestymisestä asti ja dinosaurukset oli tarkoitus toteuttaa alunperin stopmotion-animaationa. Kävi kuitenkin selväksi, että uusinta CGI-tekniikkaa ja täysikokoisia robotteja käyttämällä voitiin luoda paljon realistisempi ja vaikuttavampi lopputulos.

Jurassic Parkin tarina lienee kaikille tuttu, mutta tässä silti pikainen kertaus: Miljonääri John Hammond (Richard Attenborough) on onnistunut kloonaamalla herättämään henkiin dinosauruksia ja on perustanut kaikessa hiljaisuudessa suuren teemapuiston Isla Nublarin saarelle. Kun työntekijä kuolee alkukohtauksen onnettomuudessa, joutuu Hammond vakuuttamaan sijoittajansa uudelleen. Niinpä paikalle kutsutaan kaaosteoreetikk Ian Malcolmin (Jeff Goldblum), arkeologi Alan Grantin (Sam Neill) ja paleobotanisti Ellie Sattlerin (Laura Dern) muodostama tiimi, jonka tarkoituksena on tarkistaa puisto ja antaa myöntävät lausunnot sen turvallisuudesta.

Sabotaasin vuoksi kaikki menee kuitenkin pieleen, dinosaurukset pääsevät valloilleen ja pakoonjuoksu voi alkaa. Tämänhän kaikki Jurassic Parkista muistavat, mutta varsinainen seikkailuosuus muodostaa oikeastaan vain puolikkaan elokuvasta.

Chrichtonin kirjojen tyyliin Jurassic Park on terävästi kirjoitettu ja perusteltu. Vaikka ajatus dinosaurusten osittain säilyneiden DNA-rihmojen paikkaamisesta sammakkoeläinten DNA:lla kuulostaakin vähän hassulta, on se elokuva kontekstissa ihan pätevä selitys.

Elokuvana Jurassic Parkissa on näin jälkikäteen huomattavaa, kuinka kekseliäästi ja kiinnostavasti se on ohjattu, ja kuinka perusteltuja henkilöhahmot ovat. Spielberg on toki mestarillinen ohjaaja, mutta hänenkin otteensa on välillä löysempi. Jurassic Parkissa jopa elokuvan alkupuolen keskustelukohtaukset ovat toteutukseltaan mielenkiintoisia: etualalle asetettua keskustelu ei välttämättä kuulla ääniraidalla päälimmäisenä tai kamera saattaa kohdistua kuulijaan eikä puhujaan.

Spielberg käyttää runsaasti aikaa elokuvan jännityksen rakentamiseen, mistä hyvä esimerkki on vieraiden ensimmäinen kiertoajelu, jonka aikana dinosaurukset pysyvät piilossa. Tunnelman kehittely ja olosuhteiden johdattelu kohti vääjäämätöntä kaaosta ovat olennaisia osatekijöitä siinä, että Jurassic Parkin jälkimmäisen puoliskon kohtaukset ovat melkein jokainen toinen toistaan mieleenpainuvampia.

Myös näyttelijät antavat elokuvassa parastaan. Esimerkiksi Attenborough näyttelee hienosti itseriittoista John Hammondia, joka hiljalleen joutuu tunnustamaan projektinsa lähtökohtaisen vääryyden. Sam Neill puolestaan on tehnyt hienojakin rooleja, kuten The Pianossa (1993), mutta myös ala-arvoista höttöä, kuten Event Horizon (1997), ja hänen loistava työnsä Jurassic Parkissa kertoo ansiokkaasta ohjauksesta ja panostuksesta projektiin.

Myös elokuvan lapsinäyttelijät Ariana Richards ja Joseph Mazello ovat poikkeuksellisen uskottavia lapsia. Mazello tuli myöhemmin tunnetuksi muun muassa menestyneestä The Pacific -sarjasta, kun taas Richards toimii nykyään muun muassa kuvataiteilijana.

John Williams on loistava elokuvasäveltäjä, joka on kenties Jurassic Parkissa parhaimmillaan. Lukemattomissa elokuvissa työskennellyt Williams vaihtelee vihjailevasta ja pahaenteisestä juhlalliseen ja mahtipontiseen. Jurassic Parkin kohtauksia ei voi edes kuvitella ilman tutuiksi tulleita teemoja.

Lopulta on sanottava jotain myös elokuvan erikoistehosteista. Robotisoidut dinosaurukset näyttävät alusta loppuun tolkuttoman hyvältä. Tietenkin CGI-tekniikka on kehittynyt runsaasti vuodesta 1993, mutta mihin suuntaan. Jurassic Parkin dinosaurukset näyttävät hetkittäin hiukan irrallisilta, mutta esimerkiksi niiden iho on mattapintaisempi ja liikkuminen realistisempaa kuin nykyisillä CGI-mörmöillä. Onkin surkuhupaisaa, kuinka Jurassic Parkin jatko-osat peilaavat erikoistehosteiden ja seikkailuelokuvien mahalaskua 2000-luvun vaihteessa.

Lyhyesti: The Lost World – Jurassic Park
(1997)

Koska Jurassic Park oli yksi historian suurimpia kassamenestyksiä, jatko-osa oli vääjäämätön seuraus. Spielberg palasti ohjaajantuoliin, mutta lopputuloksesta näkee, ettei hän ollut likimainkaan yhtä motivoitunut kuin edellisen osan parissa.

The Lost World eli Kadonnut maailma perustuu myös Chrichtonin kirjaan (1995), mutta tällä kertaa kirjailija itse ei ole osallistunut käsikirjoittamiseen. Ja se kyllä näkyy, sillä elokuvan tapahtumat on vedetty melko kauas romaanista. Tässä pätevät kaikki jatko-osien peruskliseet: Enemmän! Isompaa! Huonommin!

Idea on yksinkertainen: Jurassic Park on kuopattu, mutta todellisuudessa InGen-yhtiöllä oli toinenkin saari, Isla Sorna, jolla dinosaurukset todellisuudessa valmistettiin ja jossa ne nyt elävät täysin vapaina. John Hammondin paha veljenpoika on riistänyt häneltä vallan yhtiöön ja haluaa perustaa Jurassic Parkin uudelleen.

Jurassic Parkissa loistanut Jeff Goldblum palaa rooliinsa Ian Malcolmina, mutta hahmo on täysin erilainen. Siinä missä Malcolm oli edellisen elokuvan skeptikko, on hänestä nyt tullut sensaatiohaastatteluja antava virallinen sekopää, joka on yhtäkkiä myös jonkinlainen dinosaurus-ekspertti. Mutta juuri Malcolm makasi suurimman osan ensimmäistä elokuvaa loukkaantuneena, eikä hänelle kertynyt melkein mitään kokemusta dinosauruksista…

Malcolmista täytyy kuitenkin pitää, sillä kaikki muut elokuvan hahmot ovat täysin paperisia. Julianne Mooren esittämä paleontologi on yksiulotteinen ja yliarvostetun koomikko Vince Vaughnin dokumentaristi onnistuu jotenkin olemaan vielä vähäulotteisempi. Pete Postlethwaite sentään yrittää olla uskottava obsessoitunut metsästäjä, mutta ilman kunnollista käsikirjoitusta se on melko hankalaa. Attenborough sekä lapset Richards ja Mazello heittävät vain pienet cameo-roolit.

Erikoistehosteetkin ovat The Lost Worldissa huonommat, robotiikkaa käytetään vähemmän ja CGI:tä enemmän. Enemmän tapettavia, nimettömiä hahmoja. Enemmän dinosauruksia. Enemmän asiavirheitä ja ristiriitoja edellisen elokuvan kanssa. Enemmän, enemmän, enemmän.

Jos rakastaa ensimmäistä osaa intohimoisesti, on The Lost World ihan OK jatko-osa, mutta hyvä elokuva se ei oikeastaan ole.

Lyhyesti: Jurassic Park III
(2001)

Jos The Lost World oli sietämätön kokemus, kannattaa pysyä kaukana sarjan kolmannesta elokuvasta. Nyt jo Spielbergkin on luovuttanut ohjaajanroolinsa ja vetäytynyt tuottajaksi. Hänen tilalleen on astunut Joe Johnston, jonka ohjaamia ovat muun muassa sellaiset tarpeettomuudet kuin Kulti, kutistin kakarat (1989) ja Jumanji (1995).

Ilmeisesti kuitenkin Sam Neillin ura oli tässä kohtaa lähtenyt laskuun, sillä hänet on saatu palaamaan Alan Grantin rooliin. Laura Dernillä on kuitenkin korkeampi itsekritiikki ja siksi heidän henkilöhahmonsa ovatkin eronneet.

Mikä sitten on kolmannen osan idea? The Lost Worldin lopussa Isla Sornasta tehtiin julkinen suojelukohde, jonka dinosaurukset ovat siis kaikkien tiedossa. Tietysti löytyy tarpeeksi tyhmiä ihmisiä riippuliitämään saaren yli ja putoamaan jonnekin sen uumeniin. Siispä William H. Macyn ja Tea Leonin esittämä pariskunta huijaa Grantin mukaansa pelastamaan kadonnutta poikaansa.

Siinä se juoni sitten onkin. Saarelle päästään ja paetaan dinosauruksia. Jopa The Lost Worldissa on sentään tarina, jossa tapahtui muutoksia. Jurassic Park III sen sijaan on pikemminkin loukkaus katsojiaan kohtaan. Eikä liene edes tarpeen kertoa, että hahmot ovat unettavia ja tyhmiä. Jopa Grant, jota käy vähän sääliksi.

Tässä kohtaa sarjan erikoistehosteet degeneroituvat pelkäksi CGI-mössöksi. Suurin outous on kuitenkin velociraptorien ulkonäön muuttaminen, sillä vaikka uusi, lintumainen näkemys on ihan kiva, ovat raptorit kuitenkin olevinaan samoja elukoita kuin edellisissäkin leffoissa. Miksi ne siis näyttäisivät parin vuoden jälkeen aivan erilaisilta?

Enemmän ja isomman -ideologiaa edustaa myös tyrannosaurustakin suuremman spinosauruksen tuominen elokuvaan. Tahatonta symboliikkaa nähdään kohtauksessa, jossa spinosaurus taistelee tyrannosaurusta vastaan: jatko-osan mörkki tappaa edeltäjänsä.

Elokuvan kiinnostavin idea nähdään aivan lopussa, kun valtavat lentoliskot pääsevät pakenemaan saarelta. Samalla tosin peilataan ensimmäisen Jurassic Parkin hienoa loppukohtausta, mihin näin surkealla jatko-osalla ei pitäisi olla edes oikeutta.

Siinä missä itse vielä pidin The Lost Worldista sen ilmestyessä, tiedostin jo kolmannen osan ilmestyessä, ettei se ollut mistään kotoisin. Pitää olla sokea elokuvan keinoille ja tarinankerronnalle, että Jurassic Park III voisi edes viihdyttää.

Jurassic Park 4?

Viimeisimmän tiedon mukaan neljäs Jurassic Park -elokuva on käsikirjoitettu ja tarinan on vihjattu liittyvän geenimanipulaatioon. Ideassa on hyvää ja huonoa, sillä vaikka edellisten osien toistamisessa ei ole mitään järkeä, emme myöskään halua nähdä velociraptoreiden oppivan käyttämään aseita – kuten eräästä käsikirjoitusversiosta todella huhuttiin.

Ilmeisesti Spielberg ei aio palata elokuvaa ohjaamaan, mikä ei ainakaan paranna tulevan jatko-osan mahdollisuuksia. Ensimmäisen Jurassic Parkin voimasta kertoo kuitenkin se, että tätäkin jatko-osaa yhä odotetaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s