Danger Mouse and Sparklehorse – The Dark Night of the Soul

Danger Mouse and Sparklehorse – The Dark Night of the Soul
(2010)

Indiemuusikko Mark Linkous (eli Sparklehorse) ja lauluntekijä-tuottaja Brian Joseph Burton (eli Danger Mouse) löivät luovat päänsä yhteen ja tuottivat yhdessä häkellyttävän indierocklevyn Dark Night of the Soul. Nimekkäiden solistien tähdittämä levy joutui ennen julkaisuaan ongelmiin levy-yhtiön kanssa ja se julkaistiinkin alunperin erikoisversiona, jonka mukana tuli vain kaksi tyhjää CD-levyä. Albumin sisältö sen sijaan vuodettiin tahallisesti internettiin. Sittemmin varsinaisen CD- ja LP-julkaisun saanut levy jäi vuonna 2010 itsemurhan tehneen Linkousin viimeiseksi levytysprojektiksi.

Dark Night of the Soulin konsepti on selkeä, mutta harvinainen: Linkous ja Burton vastaavat enimmäkseen sävellyksistä, mutta likimain jokainen kappale esittelee uuden tunnetun solistin. Albumilla pääsevät ääneen muun muassa Black Francis (eli Frank Black), Iggy Pop, Jazon Lytle, Suzanne Vega, sekä albumin kuvittanut kulttiohjaaja David Lynch. Solistit vastaavat myös kappaleiden sanoituksista.

Strange
It seems like a character mutation
Though I have all the means
of bringing you fuckers down
I can’t make myself
To destroy upon command
Somehow forgiveness
lets the evil make a loss

”Revenge”, san. Wayne Coyne

Albumin avaa The Flaming Lipsin rauhallissävyinen ”Revenge”, joka ei vielä tarjoa mitään ihmeellistä, mutta Super Furry Animalsin solisti Gruff Rhysin esittämä melankolinen ”Just War” polkaisee albumin todella käyntiin. Sitä seuraava Jason Lytlen ”Jaykub” on myös omalaatuinen biisi, jossa riimittelyt perustuvat kokonaan Jacob-nimen väärinlausuntaan. Julian Casablancasin ”Little Girl” puolestaan muistuttaa jo enemmän tanssimusiikkia, kun taas sitä seuraava Black Francisin kappale on juuri niin räkäistä murjomista kuin Pixiesin keulahahmolta voi odottaa.

Shoutin’ at the rising moon
Knowin’ that I will soon stay
At the edge of the plain, on the top of the scarp
I’m pluckin’ all day on my angel’s harp

”Angel’s Harp”, san. Black Francis

Iggy Popin laulama ”Pain” seuraa kuin höyryjuna. Tuska tuntuu olevan yksi albumin kantavia teemoja – onhan se jopa albumin ensimmäinen sana.

Seitsemännellä raidalla pääsee viimein ääneen myös David Lynch, jonka sanoituksista ja laulajankyvyistä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän eroaa miellyttävästi muusta artistijoukosta. ”Star Eyes (I Can’t Catch It)” on Lynchin esittämistä kappaleista se parempi, kun taas albumin lopettava nimikkoraita jää etäiseksi leijuskeluksi.

Albumin jälkimmäinen puolisko on sävyltään tasapäisempi, eikä se tarjoa niin herkullisia vastakkaisuuksia kuin alkupuoli. Suzanne Vegan esittämä ”Man Who Played God” on tosin aikalailla nappisuoritus.

Dark Night of the Soulin voimavara, eli tekijöiden ja sisällön vaihtelevuus, on myös albumin heikkous. Siitä ei synny niin vahvaa kokonaisuutta kuin saman solistin esittämästä ja sanoittamasta albumista. Projekti on kuitenkin ainutlaatuinen ja onnistunut lopulta paremmin kuin hyvin. Linkous ja Burton nojaavat kunkin solistin vahvuuksiin, nostaen esiin indierockin kultaisen ytimen. Enimmäkseen loistava albumi, jota kokonaisuusongelmat eivät riitä murtamaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s