Vuoden 2006 The Host -elokuvan nähneillä ei voisi olla korkeammat odotukset korealaisilta hirviöleffoilta. Siksipä hiljattain DVD:llä julkaistu Sector 7 herätti etukäteen runsaasti kiinnostusta. Korean ensimmäisestä 3D-elokuvasta arvostelen tällä kertaa perinteisen 2D-version.

Lähtökohdat ovat melko hyvät. Sector 7:n on tuottanut ja käsikirjoittanut Yoon Je-kyoon, joka vastasi muun muassa pätevästä katastrofileffasta Tsunami (2009). Ohjaajana toimiva Kim Ji-hoon on tuntemattomampi. Koska kuitenkin jo Tsunami oli visuaalisesti enimmäkseen toimiva ja jopa sangen hyvin rakennettu, olisi sen seuraajalta odottanut enemmän.

Sector 7 sijoittuu öljynporauslautalle Jeju-saaren lähettyville. Myös Tsunamissa ollut naisnäyttelijä Ha Ji-won esittää Hae Junia, joka yrittää löytää öljysuonen jonkinlaisena kunnianosoituksena alkukohtauksessa kuolleelle isälleen. Hänen enonsa (Ahn Sung-ki) ilmestyy johtamaan uutta operaatiota, mutta hänellä on (suuryhtiön edustajana) aivan omat motiivinsa.

Jo alkukohtauksessa CGI tökkii ja pahasti. Hae Junin isä, joka on seisovinaan merenpohjassa öljynporausputken vierellä, näyttää niin irralliselta, että tapahtumia on vaikea ottaa todesta. Pienet, sormenpään kokoiset hirviöt näyttävät ihan kivoilta, mutta monet kohtaukset on selvästi rakennettu vain 3D-vaikutelmaa silmälläpitäen.

Ei ole mikään yllätys, että pienistä otuksista kasvaa yksi iso mörkki, joka pistää öljynporauslautan remonttiin. Tähän mennessä on kuitenkin pelattu aikaa täysin irrallisilla moottoripyöräkohtauksilla ja päähenkilön muka-romanssilla elokuvan komistusnäyttelijän Oh Ji-hon kanssa. Kun örkki sitten ilmestyy, on se tökerö ja epäomaperäinen lukuunottamatta hyljemäisiä eviä. Hirviö näyttää sentään kivasti olevan mukana kohtauksissa, mutta sen liikkeet ovat liian nopeita ja pinta liian kiiltävä ollakseen realistinen.

Lopulta elokuvan suurin kompastuskivi ei kuitenkaan ole erikoistehosteet vaan täysin olematon tarina ja pahviset hahmot. Keskeisiä hahmoja on kolme, sekä yksi koominen sivuhahmo, ja loput ovat alusta asti selvää tykinruokaa. Tarinaa ei oikeastaan ole ja viimeinen 40 minuuttia hirviötä vain pahoinpidellään erilaisilla tavoilla. Koska hirviö ei luodeista, tulesta, haposta tai räjähdyksistä ole moksiskaan, ei se tunnu enää realistiselta, eikä päähenkilön kohtalo jaksa kiinnostaa sitä vähää.

The Host on yhäkin loistava ja omaperäinen hirviöleffa, mutta Sector 7 tuhoutuu oman kaupallisuutensa alle. Yli puolet kohtauksista tuntuvat olevan elokuvassa vain siksi, että ne näyttäisivät kivalta 3D:nä. En osaa sanoa ovatko tehosteet sitten teatterissa ja 3D-lasien läpi pärjänneet jotenkin paremmin, mutta ainakin kotikatsomossa mitään seikkailuntuntua ei välity.

On myös kiinnostavaa, että Sector 7 jäljittelee Hollywood-tyyliä enemmän kuin korealaiset elokuvat yleensä. Liekö ihme, että lopputulos on puolivalmis ja yhdentekevä.

Guitar Hero: Warriors of Rock on menestyneen pelisarjan peräti kuudes ”pääpeli”, jossa pääsee jälleen riffittelemään, laulamaan ja paukuttamaan rumpuja. Warriors of Rock uhkuu perinteistä rock-sekoilua, muttei tuo mitään uutta musiikkipelien kentälle.

Guitar Hero -sarja on ollut altavastaajan asemassa ensimmäisen Rock Band -pelin julkaisusta lähtien. Kaikki kolme Rock Bandia, sekä poikkeuksellisen tunnelmallinen The Beatles Rock Band (2009) ovat osoittaneet kummalla sarjalla on tulevaisuutta. Erityisesti Rock Band 3:n (2010) esittelemien pro-soittimien rinnalla Guitar Heron perinteinen kokoonpano tuntuu tyhjänpäiväiseltä.

Warriors of Rock on ytimeltään aivan samanlainen kuin Guitar Hero 5 (2009). Tavanomaiseen tapaan kampanja-moodiin liittyy löyhä tarina, joka ei muodosta kiinnostavaa kontekstia. Warriors of Rockissa pelaaja alkaa kerätä supervoimia tavoittelevia rokkareita, joiden yhteisenä tavoitteena on vapauttaa Demigod of Rock. Eteneminen on samaan tapaan lineaarista kuin ennenkin. Kertojaksi on värvätty Gene Simmons.

Kampanjassa Warriors of Rockin ainoa uusi elementti ovat pelaajahahmojen eri kyvyt, jotka vahvistuvat pelaajan edetessä. Kyvyt jäävät kuitenkin melko vähälle huomiolle, sillä kokeneempi pelaaja etenee pelissä rivakasti, eikä edes expert-vaikeusaste tarjoa todellisia haasteita kuin loppupuolella. Yhden pelikerran jälkeen avautuva Dominate Quest -moodi mahdollistaa biisien uudelleenpelaamisen kaikilla supervoimilla, mikä on jo liian helppoa ja puuduttavaa.

Biilistassakin on parantamisen varaa. Guitar Hero on ollut alusta lähtien metalli-painotteinen, mutta Guitar Hero 5 oli sisällöltään varsin monipuolinen. Tässä suhteessa Warriors of Rock on askel taaksepäin ja metallia inhoavien kannattaa pysytellä kaukana jytäpainotteisesta pelistä.

Pelin ehdoton piristysruiske on Rushin parikymmenminuuttisen ”2112”-kappaleen valinta biisilistalle. Kampanjassa Rushin jäsenet lukevat proosallisia osuuksia kappaleen osien välillä, mikä on sekin hauska lisä, mutta miksei edes Quickplay-moodissa ole mahdollista vetää kappaletta yhteen soittoon? Tauot ja pelitehosteet tuhoavat intensiivisen rock-oopperan fiiliksen.

Kampanjan ja Quickplayn lisäksi löytyy vaikeaselkoinen sävellysmoodi, sekä muutamia kilpailumuotoja. Ainakin Xbox Livestä on tosin miltein mahdotonta löytää peliseuraa, mikä sekin kertoo pelin suosiosta.

Teknisesti soittaminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, mitä tylsät ja tasapäiset biisivalinnat tietysti haittaavat. Murrettuja soituja ja tap-sooloja löytyy samoin kuin edellisestäkin Guitar Hero -pelistä, mutta myös tässä suhteessa joitakin uudistuksia olisi voinut harkita. Beginner-vaikeusaste on etenkin laulun kohdalla jo täysi vitsi, sillä tällöin on aivan sama millaisia ääntä mikrofoniinsa päästelee.

Myös pelin äänentasoja koskee sama ongelma kuin ennenkin: kaikkea muuta voi miksata, mutta äänitehosteet ovat yhä tarpeettoman kovalla suhteessa musiikkiin. Vääntelipä mikseriä miten tahansa, joutuu kitaran kuullakseen kärsimään typeristä You Rock! -jyrinöistä.

Jos raskaampi rock ja äijäily sattuvat miellyttämään, on Warriors of Rock sitä itseään. Muiden kannattaa säästä rahansa Rock Bandiin.

Peter F. Hamiltonin julistetaan kirjojen mainosteksteissä olevan Ison-Britannian myydyin kirjailija, eikä ihme. Nopea julkaisutahti ja koukuttavat, moniosaiset avaruusoopperat ovat Hamiltonin myyntivaltti, eikä hän kirjoita turhan korukielisesti edes suurelle yleisölle. Tuore novellikokoelma Manhattan in Reverse jatkaa tuttua linjaa, mutta tarjoaa paljon uutta.

Novellikokoelman alkusanoissa Hamilton kuvailee itseään ei-niin-huomattavaksi novellistiksi. Pitkistä romaanisarjoista tunnettu kirjailija on tähän mennessä julkaissutkin vain yhden novellikokoelman A Second Chance at Eden (1998). Manhattan in Reverse sisältää kaikki miehen kirjoittamat novellit sitten vuoden 1998, joista kaikki paitsi nimikkotarina on julkaistu aiemmin antologioissa ja lehdissä.

Kokoelman aloittava Watching Trees Grow on yli 80-sivuisena melko raskas avaus, mutta Hamiltonin realistiseen proosaan tottuneille se tarjoaa sitä itseään. Hamilton ei koristele tekstiään poetiikalla vaikkapa Iain M. Banksin tai Dan Simmonsin tyyliin, vaan hän pitäytyy faktuaalisessa, jopa teknisessä kerronnassa. Olennaista on tarina, ei teksti.

Watching Tree Grow on yhdistelmä vaihtoehtohistoriaa, dekkaria ja futuristista teknologiaa. Vaihtoehtoisesta 1830-luvun Englannista alkava tarina seuraa arvostetun Raleigh-suvun edustajaa Edwardia, joka alkaa poliisin apuna tutkia sukunsa nuoren opiskelijan murhaa. Täysin motiivittomalta vaikuttava murha osoittautuu heti kättelyssä mahdottomaksi selvittää, vaikka opiskelijan koko ystäväpiiri on epäiltyjen joukossa.

Tarina jatkuukin sitten useamman sadan vuoden ajan, Edwardin palatessa teknologisten uudistusten myötä vanhan juttunsa äärelle. Samalla kun rikos alkaa selvitä, avautuu lukijalle koko kekseliäs vaihtoehtohistoria, jossa kaikki palautuu luonnottoman pitkään elävien kladiaattoreiden jalostamiseen.

Toisena seuraava Footvote on lyhyempi ja helpommin lähestyttävä: yksityinen idealisti on avannut nykypäivän Englantiin madonreiän, jonka kautta hän lupaa tiukat kriteerit täyttäville kansalaisille mahdollisuuden aloittaa alusta New Suffolkiksi nimetyllä planeetalla. Pääosassa on eronnut Jannette, jonka aviomies Colin aikoo paeta lasten kanssa uuteen maailmaan.

If at First… on novellikokoelman humoristisin ja samalla miellyttävin tarina, josta ei rakenteen puolesta kannata paljastaa juuri mitään. Sitä seuraava The Forever Kitten puolestaan on lyhyt raapale geenimanipulaatiosta ja vallasta.

Kokoelman loput novellit palaavat Hamiltonin menestyneen Commonwealth-jatkumon maailmaan. Koska jatkumo koostuu tällä hetkellä jo kuudesta kirjasta – prologista Misspent Youth (2002), kaksiosaisesta The Commonwealth Sagasta (2004 & 2005) ja The Void Trilogystä (2007-2010) – voi tarinoita olla hiukan hankala sisäistää tuntematta taustoja.

Blessed by an Angel on periaatteessa itsenäinen poliisijuttu, joka kuitenkin osoittautuu Void-trilogian alkusoitoksi. Kaksi viimeistä novellia taas tuovat takaisin Paula Myon, Commonwealthin ehdottomasti kiinnostavimman hahmon. Myo on geneettisesti ”valmistettu”, pakkomielteinen ja neuroottinen etsivä, joka ei voi jättää tapausta selvittämättä loppuun asti. Hamiltonin juonet liittyvät vahvasti jatkumon kokonaistarinaan ja tarjoavat sarjan faneille tuttua teknotrilleriä.

Ylipäätään 52-vuotias Hamilton tuntuu viime vuosina alati parantuneen kirjoittajana. Manhattan in Reverse lupaakin hyvää seuraavalta, itsenäiseltä romaanilta Great North Road, jonka on määrä ilmestyä loppuvuodesta 2012.

Norjalainen Troll Hunter oli vuoden 2011 positiivisimpia yllätyksiä ja yksi vuoden parhaista julkaisuista. Omaperäisessä ‘mokumentissa’ elokuvaopiskelijat päätyvät seuraamaan aivan oikeaa peikonmetsästäjää – ja kohtaavat todellisuuden myyttisten peikkojen takana.

Käsikameralla kuvattuja kaahailuja on etenkin The Blair Witch Projectin (1999) jälkeen tehty turhankin kanssa, etenkin kauhun puolella. Cloverfield (2008) ja espanjalainen [Rec] (2007) olivat kokemuksina kenties onnistuneimmat, mutta tässä tyylilajissa riittää enemmän huttua kuin helmiä. Fantasiaa, rosoista realismia ja kauhuakin yhdistelevä Trolljegeren haastaa edeltäjänsä uhmakkaalla ja omaperäisellä tavallaan. Elokuvat ”dokumentaristit” ovat tosin tällä kertaa likimain ammattilaisia, mutta kuvamateriaali kerrotaan tietysti löydetyn vasta heidän kadottuaan mystisesti.

Dokkaristit Thomas, Kalle ja Johanna (Glenn Erland Tosterud, Tomas Alf Larsen, Johanna Mørck) lähtevät Oslosta kuvaamaan vaeltavan karhun metsästystä ja kaatoa. He päätyvät kuitenkin oudon salametsästäjän jäljille ja pian käy ilmi, ettei eriskummallinen Hans (Otto Jespersen) olekaan minkään tavallisen riistan perässä.

Troll Hunterissa ei tule yllätyksenä, että peikkoja onkin olemassa, mutta fiktion laajuus ja omistautuva yksityiskohtaisuus pääsevät yllättämään. Ohjaaja-käsikirjoitta André Øvredal ansaitsee kaiken kunnian tarinasta, joka ottaa konkkanokkaiset peikot niin vakavasti, ettei katsojakaan voi muuta kuin alkaa uskoa. Myös huumoria löytyy yllin kyllin.

Likimain 2,5 miljoonan euron budjetilla toteutettu elokuva on myös visuaalisesti erittäin hieno ja mörkkejäkin pääsee ihastelemaan tavallista käsikamerakaahailua enemmän ja tarkemmin. Peikot ovatkin hienosti suunniteltu: yhtäältä realistisia petoeläimiä, toisaalta väkäleukaisia ja satukirjamaisia.

Verrattuna vaikkapa suomalaiseen, samanhenkiseen Rare Exportsiin (2010) on Trolljegeren aivan uskomaton suoritus. Elokuvasta on IMDB:n mukaan valitettavasti tulossa Hollywood-versio, joka tuskin tulee tekemään oikeutta pohjoismaiselle tunnelmalle ja omaperäisyydelle. Onneksi uusintaversio ei alkuperäistä pilaa. Troll Hunteria pitää suositella kaikille!

71: Into the Fire

Ylioppilasrykmentti, eli kansainvälisesti 71: Into the Fire on etelä-korealaisen Lee Jae-Hanin kolmas pitkä ohjaustyö, joka sijoittuu Korean sotaan vuonna 1950. Tositapahtumiin perustuvassa sotadraamassa 71 alikoulutettua opiskelijasotilasta päätyy yksin puolustamaan strategisella paikalla sijaitsevaa tyttökoulua Pohjois-Korean joukkoja vastaan.

71: Into the Fire on lähtökohtaisesti provosoiva, sillä päähenkilöt ovat vain juuri ja juuri täysi-ikäisiä, kokemattomia sotilaita, joiden vastassa on Pohjoisen valtavat hyökkäysjoukot. Elokuva on vielä tiukemmin Etelä-Korean puolella kuin yleensä korealaisissa elokuvissa ja Pohjoisen joukot kuvataan likimain epäinhimillisinä tappajina. Vaikka Cha Seung-won näyttelemä pohjois-korealainen kenraali onkin karkeudessaan miellyttävä hahmo, on elokuvan tulkinta hiukan liian naiivi.

Tapahtumien keskiössä on opiskelijajoukon johtajaksi ylennetty Oh Jang-beom, jonka roolissa nähdään Choi Seung-hyun. Choi tunnetaan paremmin korealaisen Big Bang -poikabändin laulajana nimellä T.O.P., ja valitettavasti tämä näkyy nuoren miehen näyttelijänkyvyistä. Onneksi joukon kapinallista hunsvottia esittävä Kwon Sang-woo kantaa karismallaan vähän huonommatkin näyttelijät elokuvan läpi.

Ylioppilasrykmentin paras anti on oikeastaan kaikki mitä tapahtuu ennen varsinaista taistelua. Tumpelon nuorisojoukon sekoilu on parhaimmillaan hykerryttävää ja pahimmillaan raadollista katsottavaa. Taistelukohtauksetkaan eivät ole huonosti toteutettuja, mutta päähenkilön jäädessä vähän valjuksi tuntuu todellinen jännite puuttuvan.

71: Into the Fire on joka tapauksessa kiinnostava sotaelokuva etenkin siksi, että käsittelee länsimaalaisittain melko tuntematonta konfliktia. Korean sodasta on kuitenkin varmasti tehty parempiakin elokuvia.

Metro 2033 on Dmitrti Gluhovskin samannimiseen kirjaan perustuva PC- ja konsolipeli, jonka takana on ukrainalainen pelistudio 4A Games. Gluhovskin romaania läheisesti seuraavassa FPS-pelissä laskeudutaan Moskovan metroverkon dystopiseen maailmaan, jossa riittää teilattavaksi niin mutantteja kuin ihmisiäkin. Osin hyvinkin tunnelmallinen peli kompuroi tyypilliseen toteutukseen ja karmivaan ääninäyttelyyn.

Metro 2033 -peli myötäilee pääpiirteittäin Gluhovskin romaania. Pelaaja astuu nuoren Artjomin saappaisiin, kun tämä lähtee arvoituksellisen Hunterin antamalle tehtävälle kohti metron keskuksena toimivaa Polista. Romaanin tyylistä erotaan kuitenkin hetimiten siinä, että ammuttavia vihollisia tulvii alkumetreiltä lähtien. Gluhovskin romaanissa taistelukohtauksia on vähän, eikä tarina siten täysin kivuttomasti asetu toimintapeliksi.

Pohjimmiltaan Metro 2033 on tyypillinen ensimmäisestä persoonasta kuvattu räiskintä – niin hyvässä kuin pahassa. Peli on ensinnäkin lineaarinen kuin metrotunneli, eikä anna pelaajalle juurikaan päätäntävaltaa tekojensa suhteen. Periaatteessa monet konfliktit on mahdollista ratkaista verettömästi, mutta keskivertopelaajalle tämä voi normaalillakin vaikeusasteella osoittautua täysin mahdottomaksi.

Grafiikka ja ulkoasu ovat sinänsä onnistuneet, mutta pelattavuus jättää toivomisen varaa. Esimerkiksi tähtääminen on ainakin konsoliversiossa melkoista pimeässä sohimista.

Heti aluksi silmiinpistävä ominaisuus on myös pelin ääninäyttely. Englanninkieliset ääninäyttelijät ovat paikoin aivan törkeän huonoja ja etenkin päähenkilön näyttelijä puhuu suoraan sanoen kuin pumpulitupot suussa – eikä venäläisaksenttia tavoitteleva murre ole sinne päinkään. Venäiläiset dubbaukset sen sijaan ovat paljon laadukkaammat ja istuvat muutenkin Moskovaan paremmin. Tekstityksiä on kuitenkin hiukan hankala lukea, eikä pelin runsaasta taustadialogista ole tekstitetty pätkääkään. Täytyy siis valita auditiivisen kärsimyksen tai taustakertomuksen ohittamisen välillä.

Metro 2033 olisi kirjan tyylin perusteella taipunut paljon paremmin roolipeliksi, jossa monitahoiselle kerronnalle ja henkilöhahmoille olisi annettu enemmän aikaa. Vaikka silloin olisikin ollut suurempi riski päätyä kopioimaan Fallout-pelejä, joille Metro on muutenkin sukua, olisi lopputulos helposti peitonnut tämän kohelluksen.

Yksittäisenä seikkana sekin on ärsyttävää, että Gluhovskin hahmottelema metron luoteihin perustava talous on jaettu pelissä kahtia: valuuttaluoteihin ja ammuttaviin luoteihin, joita voi vaihtaa erillisissä pisteissä. Pelillisesti olisi ollut kiinnostavampaa pitää luodit yhtenäisenä valuuttana, jolloin pelaaja joutuisi tappamaan sekä ostelemaan harkitummin. Päteehän se toisaalta nytkin, mutta vaihtosuhde on niin huono, ettei perusluodeilla ole mitään merkitystä.

Vaikka Metro 2033 päästää alkuperäisteoksen fanit katsomaan maailmaa Artjomin silmin, jättää se ensimmäkseen kylmäksi. Edes yliluonnolliset ilmiöt ja metron pimeys eivät jotenkin onnistu pelottamaan. Perusräiskintää on tarjolla, mutta sen ystäville on enemmänkin tarjontaa markkinoilla.

Kaikesta huolimatta pelille on vuonna 2012 tulossa jatko-osa Metro: Last Light, joka ei edeltäjänsä tavoin perustu suoraan Gluhovskin romaaniin tai sen jatko-osaan. Paremmalla ääninäyttelyllä ja innovatiivisemmalla tehtäväsuunnittelulla Metrosta olisi saanut kelvollisen pelin. Nyt postapokalyptista tunnelmaa kannattaa edelleen hakea vaikkapa Falloutista.

Metro 2034
(suom. Like, 2011)

Metro 2034 on itsenäinen jatko-osa Dmitri Gluhovskin esikoisteokselle Metro 2033. Vaikka maailma ja tapahtumapaikka ovat samat, poikkeaa Metro 2034 kuitenkin runsaasti edeltäjästään. Parisataa sivua lyhyempi teos on vähemmän omaperäinen, eikä välttämättä 2033:n fanien mieleen, mutta on siinä paljon hyvääkin.

Teoksen premissi on jo edellisestä osasta tuttu: ydinsodan tuhottua maailman ovat ihmiskunnan viimeiset rippeet asuttaneet Moskovan valtavan metroverkon, jossa asemista on muodostunut itsenäisiä pikkukaupunkeja. Selviytymiskamppailussa eivät ole mukana vain ihmiset, vaan myös maanpinnalle kehittyneet uudet asukkaat.

Metro 2034 sijoittuu nimensä mukaisesti vuosi edeltäjänsä tapahtumien jälkeen. Metro 2033:n alussa kadonnut legendaarinen sotilas Hunter on palannut ja piileskelee vartiotehtävissä Sevastopolskajan asemalla. Kun yhteydet Tuskajan yhdysasemalle vaikuttavat lopullisesti katkenneen, lähtevät Hunter ja itsensä Homerokseksi uudelleennimennyt vanhus selvittämään mistä on kyse. Tarinaan sotkeutuu vielä kotiasemaltaan karkoitettu nuori tyttönen Saša, joka on isänsä kuoleman jälkeen jäänyt oman onnensa nojaan.

Siinä missä Metro 2033 seurasi vain yhtä päähenkilöä herkeämättömällä intensiteetillä, poukkoilee jatko-osa alati keskushenkilöiden välillä, eikä samanlaista eteenpäin vyörymisen tunnetta oikein synny. Tapahtumat tuntuvat muutenkin kevyemmiltä, vaikka kuolemanvakavista asioista onkin kysymys.

Tällä kertaa Gluhovski on tuonut tarinaan sentään yhden naishahmon ja Saša onkin pääkolmikosta ehdottomasti todentuntuisin. Sen sijaan murhanhimoisen luonteensa riivaama Hunter ei ole ollenkaan niin mielenkiintoinen kuin kirjoittaja kenties kuvittelee. Homeros taas muodostaa teoksen itsereflektiivisen kirjoittajahahmon, joka kuljeskelee metrossa kuin Gluhovski itse, yrittäen saada kiinni tarinan punaisesta langasta.

Myös Metro 2033:n päähenkilö Artjom tekee kyllä paluun jatko-osassa, mutta tuolta täysin yllättävältä käänteeltä ei kannata paljon odottaa, sillä hänet on selvästi tuotu tarinaan vain karkkina ensimmäisen osan faneille.

Lopputulos on sekavampi, lyhyempi ja pelkistetympi kuin Metro 2033. Gluhovskin kerrontakin on vaihtunut kirjallisemmaksi ja hän viittaa alati länsimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Valinta on ymmärrettävä, mutta edellisen osan tyylissä oli enemmän draivia.

Metro 2034 on lievä pettymys Gluhovskin vahvan esikoisromaanin jälkeen. Siitä puuttuu 2033:n ainutlaatuisuus ja tunnelma, eivätkä juonenkäänteetkään pääse erityisesti yllättämään. Huonoksi teosta ei voi missään nimessä kutsua, mutta edelliseen verrattuna se jää heikoksi. Plussana mainittakoon, että Anton Grechkon tummanpuhuvat kuvitukset lukujen alussa tuovat mukavasti fiilistä.

Metro 2033

Dmitri Gluhovski on venäläinen journalisti-kirjailija, joka tuli kansainvälisesti tunnetuksi esikoisromaanillaan Metro 2033. Gluhovski alkoi julkaista teostaan jo vuonna 2002 internetissä, luku kerrallaan. Valtavan suosion ansiosta teos julkaistiin kansissa vuonna 2005 ja suomenkielinen käännös ilmestyi 2010. Gluhovski on sittemmin kirjoittanut teokselle myös jatko-osan, Metro 2034 (suom. Like, 2011).

Metro 2033 sijoittuu nimensä mukaisesti Moskovan metroon vuonna 2033. Metro 2033 on postapokalyptinen dystopia, jossa ydinsota on tuhonnut tiettävästi koko sivilisaation ja ihmiskunnan viimeiset rippeet kamppailevat eloonjäämisestä viimeisessä turvapaikassaan, metrotunneleissa. Sillä välin maanpinnalla on kehittynyt uusia elämänmuotoja, jotka muodostavat kasvavan uhan metron asukkaille.

Gluhovskin tarinassa ydintuhosta on jo parikymmentä vuotta, mikä toimii synkkänä ennustuksena 2010-luvun lähivuosillemme. Moskovan metroon on jäänyt jokusen kymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat asuttaneet metroasemat parhaansa mukaan. Hiljalleen asemista on kasvanut omia kaupunkivaltioitaan, joiden välille on muodostunut monimutkaiset suhteensa. Metrosta löytyy niin kommunisteja, uusnatseja, vapaakauppaa kuin valistustakin.

Nuori Artjom asuu VDNH:n asemalla, jonka nimi on peräisin vanhasta Kansantalouden saavutusten näyttelystä. VDNH on reuna-asema, jonka tuolla puolen on vain asumatonta pimeyttä. Tuosta pimeydestä saapuu kuitenkin uusi uhka, kauhua kylvävät ”mustat”, jotka eivät ole ihmisiä sen enempää kuin zombejakaan. Eräänä päivänä Arjom kohtaa Hunterin, kivikasvoisen soturin, joka antaa pojalle tehtävän: jos hän ei palaa mustien alueelta, Artjomin tulee viedä sana hänen katoamisestaan Polikseen, metron henkisen elämän keskukseen. Artjomin on lähdettävä matkaan, mutta yhdenkään asemavälin kulkeminen ei ole helppoa.

Fallout-pelejä muistuttava Metro 2033 ei esittele kovin uutta dystopiaa, mutta metronäkökulma on kekseliäs, eikä Gluhovski juurikaan tarinoi maanpäällisistä olosuhteista. Kaikki metrossa on huhuja, taikauskoa ja myyttejä, eikä mistään tiedosta voida puhuakaan. Kertoja ja lukija ovat yhtä tietämättömiä kuin Artjom, jonka askeleita tarina seuraa herkeämättä.

Tästä muodostuu myös Metro 2033:n intensiteetti. Käsittämättömät tapahtumat seuraavat toinen toistaan, eikä lukijaa etäännytetä Artjomin kengistä senttiäkään. Surrealistiset unikohtaukset elävöittävät kerrontaa, vaikka niitä loppupuolella onkin vähän turhan tiuhaan.

Gluhovski viittaa suoraan Arkadi ja Boris Strugatskin Huviretki tienpientarelle (1971), josta tutut stalkerit tosin tunnetaan paremmin Andrei Tarkovskin elokuvaversiosta Stalker (1979). Metro 2033:n maailmassa stalkkerit ovat niitä rohkeita sankareita, jotka uskaltavat uhmata maanpinnan radioaktiivisia painajaisia. Gluhovski tunteekin selvästi scifin ja fantasian keinot, ja muun muassa leikittelee jatkuvasti erilaisilla ennustuksilla ”valitusta sankarista”.

Eräs erikoinen kritiikki täytyy kuitenkin esittää: minne ovat teoksesta unohtuneet kaikki naishahmot? Artjomin utuisten äitimuistojen lisäksi ensimmäisen kahdensadan sivun aikana ei tavata yhtään naista, eikä sittenkään kuin parin repliikin verran. Metrossa kuitenkin asuu naisia siinä missä miehiäkin ja (naisten) prostituutiosta puhutaan ohimennen. Kyseessä voi olla tyylikeino, mutta sellaisenakin täysin perusteeton ja outo. Tämä sentään korjautuu teoksen jatko-osassa.

Metro 2033 on joka tapauksessa huikean monipuolinen seikkailu, joka yllättää moneen otteeseen niin juonenkäänteillä kuin syväluotaavuudellaan. Gluhovskin kuva ihmisluonnonsta on karu ja koruton, mikä tuo vielä oman vivahteensa muutenkin synkeään dystopiaan. Tunnelma voi käydä joillekin lukijoille liian ahdistavaksi, mutta muille se tarjoaa palkitsevan ja ajatuksiaherättävän lukukokemuksen.

Gluhovskin kerrotaan neuvottelevan parhaillaan Metro 2033:n filmatisoinnista, mutta lopputulosta saadaan varmaankin odottaa vielä pitkään.

JOULUKALENTERI 24/24

Christmas in August
(Etelä-Korea, 1998)

Christmas in August on etelä-korealaisen Heo Jin-hon ensimmäinen pitkä ohjaustyö vuodelta 1998. Sympaattisessa melodraamassa kolmekymppinen valokuvakauppias Jung-won saa diagnoosin kuolemansairaudestaan. Samaan aikaan hän kuitenkin kohtaa eriskummallisen parkkipirkon, joka voisi olla hänen elämänsä rakkaus.

Christmas in August rakentuu lajityyppinsä mukaisesti kokonaan kahden pääosanäyttelijän varaan. Siksi onkin onnekasta, että Jung-wonin roolissa nähdään vuotta aiemmin ilmestyneessä Green Fishissä (1997) vakuuttanut Han Suk-kyu, ja hänen vastanäyttelijänään yhtä vakuuttava Shim Eun-ha.

Shim esittää elokuvassa nuorta parkkipirkkoa Da-rimia, jonka täytyy osana tehtäviään teettää valokuvia väärinpysäköidyistä autoista. Pian hänen vierailunsa valokuvakauppaan muuttuvat säännöllisiksi ja tuttavallisemmiksi. Näyttelijäkaksikon välinen kemia toimii hienosti ja heidän ontuvaa lähentymistään on seuraa mielellään.

Lähestyvä kuolema kuitenkin heittää varjonsa potentiaalisen romanssin ylle, ja ennen kaikkea Christmas in August keskittyykin kuolevaisuuden hyväksymiseen ja yhteisen ajan rajallisuuteen – minkä parkkipirkko Da-rim saa lopulta kokea kantapään kautta. Elokuvan nimikin viittaa siihen, kuinka Jung-won viettää perheensä kanssa joulua jo elokuussa, koska hän ei kenties elä joulukuuhun.

Tunnelma ei kuitenkaan ole fatalistinen, vaan lempeän ymmärtäväinen. Myös käsikirjoituksesta vastaava Jin-ho ei halua maalailla piruja seinille, vaan osoittaa kuinka paljon ihmiset tarvitsevat toisiaan ja kuinka paljon lohtua toinen ihminen voi tuoda. Siinä mielessä Christmas in August on hyvinkin jouluinen, vaikkei se varsinainen jouluelokuva olekaan.

JOULUKALENTERI 23/24

Frank Black – Christmas
(Cooking Vinyl 2006/2007)

Legendaarisen Pixies-yhtyeen laulumies Frank Black on hänkin julkaissut joululevyn – tavallaan. Joulukuussa 2006 downloadina julkaistu Christmass ei liity jouluun muuten kuin nimensä ja levyn kuvituksen puolesta. Levy koostuu viidestä uudesta kappaleesta ja live-äänityksistä Blackin soolokeikoilta. 2007 vuoden puolella levy näki päivänvalon myös CD/DVD-tuplana, jossa DVD:ltä löytyy Frank Blackin soolokeikka Sacramentossa vuodelta 2006.

Christmass on kaikesta huolimatta tosi hieno live-kokoelma. Albumin uudet kappaleet ovat Blackin materiaalin parhaasta päästä ja vanhojen kappaleiden live-tulkinnat ovat ihan hauskoja nekin. Albumin avaava “(Do What You Want) Gyaneshwar” on myöhemmin julkaistu live-versiona koko bändin voimin, mutta tässä versiossa kuullaan vain kitaraa ja bassoa. ”Dead Man’s Curve” puolestaan ilmestyi myöhemmin Non Stop Erotik -albumilla (2010).

I’m not asking you to follow me
Just to understand a way
We may be stunted by the madness we see
Don’t let it slip away

You may resist
I may not regret
We may be happy
For a time

”Don’t Get Me Wrong”, san. Frank Black & Reid Paley

”Don’t Get Me Wrong” -kappaleetta on ollut tekemässä myös newyorkilainen Reid Paley, jonka kanssa Black julkaisi yhteislevyn vuonna 2011. Uusista biiseistä erottuvat edukseen ”Radio Lizards”, sekä pirteä balladi ”Demon Girl”. Jälkimmäisessä kertoja rakastuu demoniin, joka varastaa kaikki hänen kitaransa. Aito tunnelma ja hauska tarina yhdistyvät, ja lopputulos on Frank Blackia parhaimmillaan.

I said, “Please marry me, and bring back my guitars”
She said, “I will, but first, talk to my devil Pa”
And after dinner he said, “Promise me this night
You’ll never let this demon girl out of your sight”

We had a happy home, and parties that were wild
Had our own tv show, and we even had a child
But then one morning I took up my fishing pole
And when I got back, she had moved to Idaho

”Demon Girl”, san. Frank Black

Livenä Black vaikuttaa vetäneen poikkeuksellisen monipuolisia settejä, joihin mahtuu niin klassikkoja kuin vähemmän tunnettuja kappaleita. Pixies-klassikoista levyltä löytyvät muun muassa ”Cactus”, ”Wave of Mutilation” sekä tietysti ”Where Is My Mind?”. Soolouran puolelta kuullaan kaikenlaista ”Bullet” ja ”I Burn Today” -kappaleista aina b-puoleen ”Living on Soul”. Viimeisellä raidalla kuullaan paitsi Elvis Presleyn ”Song of the Shrimp”, jonka Black levytti vuoden 2005 albumille Honeycomb, sekä keikoilla sattuneita mokaotoksia.

DVD-keikka poikkeaa jonkin verran albumiversiosta. Sacramenton keikka alkaa ensimmäisen soololevyn aloituskappaleella ”Los Angeles”, ja Black vetäisee myös mahtavat Pixies-biisit ”The Holiday Song” ja ”Ed Is Dead”. Visuaalisesti DVD:ssä ei ole paljon näkemistä, mutta yksinään akustista kitaraa rämpyttelevä, lököttävissä verkkareissa heiluva Black on ihan sympaattista katsottavaa.

Frank Black ei ole erityisen hyvä kitaristi ja siksi luulisikin, että soolo-live olisi hiukan riskaapeli veto. Blackin epäpuhdas soitto on kuitenkin niin rempseää ja lämminhenkistä, ettei siitä voi olla pitämättä. Christmass on nappilevy, mutta suositeltavissa lähinnä Blackin tuotantoon jo tutustuneille.