(Irlanti, Iso-Britannia 2012)
Sarja: Night Visions: Back to Basics 2013.

Stitches on kauhukomedia, josta jäävät mieleen kohtalaiset gore-efektit. Mitään muuta siitä ei myöskään halua muistaa.

Kauhukomedia traagisessa onnettomuudessa kuolleesta klovnista, joka herää henkiin kostamaan kuolemansa aiheuttaneille lapsille – kuulostaa hyvältä. Yksinkertainen premissi, jolla on hankala mennä vikaan.

Mutta irlantilainen Stitches onnistuu sähläämään tämänkin simppelin reseptin. Heti alkukohtauksesta tietää, että jotakin on vinossa. Brittikoomikko Ross Noble esittää ammattitaidotonta klovnia, joka prostituoitua naidessaan myöhästyy lasten synttärijuhlilta. Tilanne olisi hyvin tyypillinen aloitus mustalle komedialle, mutta ajoitus ja vitsit ovat aivan surkeita. Noblen katkera hahmo on kuin halpa kopio Reece Shearsmithin loistavasta Mr. Jelly -hahmosta Psychoville-sarjassa.

Lapset siis saavat vahingossa klovnin hengiltä, jonka jälkeen hypätään ajassa eteenpäin. Juuri ja juuri menettelevät lapsinäyttelijät korvaantuvat sietämättömillä teineillä, joiden hahmot koostuvat tasan yhdestä stereotyypistä. Päähenkilöt ovat Tom (Tommy Knight) ja Kate (Gemma-Leah Devereux), joista jälkimmäinen näyttää liian vanhalta ollakseen samaa ikäluokkaa muiden kanssa. Tomin ja Katen lapsuudenihastus yrittää puhjeta kukkaansa, mutta esteenä on tietysti Katen urpo poikaystävä, jonka persoonasta on unohdettu kaikki pidettävyys, joka selittäisi miksi kukaan seurustelisi moisen kliseen kanssa.

Valtaosa elokuvasta keskittyy Tomin syntymäpäiville kuusi vuotta Stitches-klovnin kuoleman jälkeen. Suuret kemut herättävät zombie-klovnin haudastaan ja hän saapuu juhlatalolle uhkuen kostoa… Mutta sitten mitään ei tapahdukaan pitkään aikaan. Nuoret bilettävät ja ovat ärsyttäviä, välillä Stitches vilahtaa jossakin oviaukossa tai laukaisee huonon one-linerin. Tämä on elokuvan suurin heikkous: Mitään ei tapahdu! Mikään ei kehity!

Kauhukomediassa pitäisi olla kaksi asiaa kohdallaan: vitsit ja goret. Jälkimmäinen on ihan näyttävää, vaikka Stitchesin innovatiiviset murhakeinot käyvätkin välillä jo turhan älyttömiksi. Verta ja elimiä riittää, mutta minne se huumori unohtui? Elokuvan parhaat yritykset naurattaa perustuvat vain teini-ikäisten hölmöilyyn, eikä niillä ole mitään tekemistä elokuvan kontekstin tai tapahtumien kanssa. Stitches taas on tylsääkin tylsempi hahmo repliikkejä myöten.

On aivan omanlaisensa saavutus onnistua tekemään näin räväkästä aiheesta näinkin lattea elokuva. Tuotanto näyttää halvalta ja ammattitaidottomalta.

Harmony Korinen Spring Breakers lienee vuoden voimakkaimpia mielipiteiden jakajia. Ennakkoon hehkutettu elokuva on kerronnallisesti mielenkiintoinen tekele aiheesta, joka alkaa kyllästyttää jo vartin kohdalla.

Spring Break merkitsee alunperin USA:n koreakoulujen kevätlomaa, johon on sittemin yhdistetty armoton bilettäminen Yhdysvaltojen lämpimällä rannikolla. Spring Breakers kertoo nimensä mukaisesti neljästä college-tytöstä, jotka lähtevät irrottelemaan lomalle oikein olan takaa. Rahaa kun ei ole edes bussilippuun, päättävät tytöt ryöstää paikallisen pikaruokaravintolan.

Spring Breakersin unenomainen kerronta on sinänsä kiinnostavaa. Kohtauksia leikataan usein ristiin ja monesti ääniraita tuntuu olevan vielä jonkin aivan muun otoksen puolella. Monet takaumapätkät ja välähdykset tulevaisuudesta ennestään rikastavat narratiivia, jolla olisi voinut kertoa jotakin hyvin mielenkiintoista. Nyt yhteys kerronnan muodon ja sisällön kanssa jää täysin hämäräksi: Miksi tämä tarina on kerrottu tähän tapaan?

Juuri tarina onkin se osa, missä Spring Breakers menee pahiten metsään. Selena Gomezin, Vanessa Hudgensin, Ashley Bensonin ja ohjaajan vaimon Rachel Korinen esittämät teinit ovat niin tyhjäpäisiä, että katsojan on hankala uskoa heidän edes päässeen yliopistoon, saati pysyneen siellä kevätlomaan saakka. Ääliönelikolla ei ole mitään itsesuojeluvaistoa tai moraalista selkärankaa. Vaikka siitä tässä kai onkin kysymys.

Spring Breakers yrittää kaiketi kritisoida pinnallista bilekulttuuria, jossa hauskanpito nähdään elämän ainoana sisältönä, mutta tämä viesti tulee selväksi jo alkumetreillä. Lisäksi elokuva mässäilee jatkuvasti samalla kuvastolla ja estetiikalla, joka tasapainoilee musiikkivideon ja pornon välillä. Oikeastaan elokuvasta voisi nähdä pelkästään alun Skrillex-kohtauksen, jossa tissit heiluvat hidastuksella, sekä lopun väkivaltaisen purkauksen. Siinä olisikin hyvä lyhytelokuva.

Kertomusta ei parituntisessa elokuvassa ole juuri nimeksikään. Tytöt kohtaavat James Francon esittämän huumediileri Alienin, jonka seuraan he lyöttäytyvät. Tämän jälkeen katsoja saa odottaa elokuvan viime minuuteille, ennen kuin enteilty lankeemus sitten tapahtuu. Ja kun aseet lopulta alkavat paukkua, on lopputulos laimea ja yllätyksetön.

Francon hahmo on sinänsä hauska ja kiinnostava, mutta egoistinen rikollinen ei saa haahuilevan kerronnan vuoksi kuin pari kunnollista kohtausta.  Myös Gomez ja Korine yrittävät parhaansa, mutta Hudgensia ja Bensonia ei juuri voi näyttelijöiksi kutsua. Jos näihin hahmoihin joku samaistuu, on se lähinnä surullista.

Narratiiviset keinonsa hukkaanheittävä elokuva soveltuu keskenkasvuisille, jotka haluvat nähdä tissejä, bikinipeppuja ja aivottomia teinipimatsuja. Jos kaipaa sisältöä, kannattaa nämä kaksi tuntia viettää mielummin vaikka napaansa kaivellen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Harmony Korine on tehnyt voittopuolisesti lyhytelokuvia, eikä hän kenties ole hahmottanut kuinka paljon enemmän tapahtumia täyspitkä elokuva kaipaisi pysyäkseen mielenkiintoisena. Loppupeleissä Spring Breakers voikin osoittautua monelle haasteelliseksi juuri itseääntoistavuutensa vuoksi. Tässä nyt ei vaan ole tarpeeksi mitään.

Franck Khalfounin Maniac on pieni ihme: kulttielokuvan uusintaversio, joka on PAREMPI kuin alkuperäinen elokuva. Liekö vastaavassa tempussa onnistuttu koskaan aiemmin?

William Lustigin vuonna 1980 ilmestynyt Maniac on slasher-elokuvien verevä klassikko, jossa Joe Spinellin esittämä sarjamurhaaja Frank skalpeeraa naisia suurkaupungin pimeydessä. Monella tapaa ainutlaatuista elokuvaa on hankala lähteä tekemään uusiksi, ja 2000-luku alkaa olla jo surullisen kuuluisa toinen toistaan häpeällisemmistä uusintaversioista. (ks. Last House on the Left -vertailu.)

Sitä suurempi yllätys Franck Khalfounin Maniacista muodostuu. Ensimmäinen neronleimaus on Elijah Woodin valinta elokuvan keskushenkilön rooliin. Pienikokoinen ja kolmikymppisenäkin lapsenkasvoinen Wood on hauraan ja sympaattisen oloinen – ja sitäkin karmivampi on Frankin muodonmuutos verenhimoiseksi psykopaatiksi.

Toinen rohkea veto on esittää (lähes) koko elokuva näkökulmaotoksena, jossa katsoja joutuu kuin vangiksi Frankin silmien taakse. Kokemuksessa on jotakin samankaltaista kuin parhaissa FPS-peleissä, mutta pelkäksi ulkokohtaiseksi tempuksi se ei jää. Katsoja joutuu välttämättä myötäelämään Frankin teot sellaisina, kuin ne miehelle itselleen näyttäytyvät. Pari irrottelua kuvakulmasta muodostuvat tarinallisesti ja metaforisesti elokuvan keskeisimmiksi kohtauksiksi.

Woodin näyttelijäsuoritus on kirkkaasti hänen uransa parhaita, ja hyvin on muutkin roolit täytetty. Vähemmän tunnettu Nora Arnezeder on juuri sopivasti rakastettava valokuvaaja Annana, johon Frank alkaa kokea syvää yhteenkuuluvuutta. Muut hahmot jäävät rekvisiitaksi kuin Frankin niin intohimoisesti kunnostamat mannekiinit, mikä tavallaan sopii elokuva tematiikkaan.

Maniac ei turhaan säikyttele katsojaa, vaan keskittyy olennaisimpiin, eli tarinaan ja päähenkilöön. Se osoittaa, että 2000-luvullakin joku ymmärtää vielä, mistä pelko oikeastaan syntyy. Frankin matkassa on samaa hirvittävää imua kuin Gaspar Noén Enter the Voidissa (2009), vaikkei yhtä surrealistisesta elokuvasta olekaan kyse. Maniac on kevyesti kaikkien aikojen paras uusintaversio, ja samalla yksi vuoden vaikuttavimmista elokuvista.

Frankenstein’s Army jatkaa Dead Snown (2009) ja kotimaisen War of the Deadin (2011) viitoittamalla kehnojen natsizombie-leffojen tiellä.

Frankenstein’s Army seuraa Neuvostoliiton jalkiväkiyksikköä Toisen maailmansodan loppumetreillä. Dokumentaristilla varustettu poppoo jäljittää eristyksiin jäneen sotilasyksikön lähetyksiä, mutta kaikki ei ehkä olekaan aivan sitä miltä vaikuttaa. Syrjäisestä kylästä sotilasjoukko löytää natsiarmeijan oman Frankensteinin luoman biomekaanisten zombien armeijan.

Elokuva ontuu jo alkumetreillä, eikä meininki siitä paljon kohene. Kokonaisuus on kudottu yhteen vailla pienintäkään käsityskykyä tarinankerronnasta, rytmityksestä tai katsojan motivoinnista. Sittenkin kun rakennetta saadaan aavistuksen tiivistettyä ja jotain jännitystä luotua, elokuva notkahtaa uudelleen koko loppuosansa ajaksi. Henkilöhahmoistakaan ei juuri voi puhua ennen Karel Rodenin esittämän hullun tohtorin astumista valkokankaalle.

On selvää, että Frankenstein’s Armyn budjetti on kulunut loppupuolen proppeihin ja lavastuksiin, mitkä yllättävätkin tympeän alkujakson jälkeen positiivisesti. Natsimörkit ovat nimittäin oikein omaperäisiä ja jopa aidosti karmivia. Ne eivät vain yksikään jaksa kannatella muuten tönkköä elokuvaa.

Elokuva edustaa jälleen ”löydetyn kuvamateriaalin” ylikäytettyä genreä, muttei tee sitä johdonmukaisesti. Toisen maailmansodan venäläiskuvaajalla olisi tuskin ollut mikitettyä värikameraa, saati HD-tasoista. Kuvanlaatu tuhoaa kaiken illuusion aikakaudesta, josko sellaista muutenkaan ehti syntyä. Ajan kuvan voi tuoda found footage -genressä esiin myös onnistuneesti, kuten oikein viihdyttävässä Apollo 18:sta (2011).

Siinä missä War of the Deadin suomalaisenglanti oli vain surkuhupaisaa, on Frankenstein’s Armyn huonolla venäläisaksentilla murjottu englanti (jota neukkusotilaat tietysti puhuivat!) lähes käsittämätöntä kuunneltavaa, ja monet repliikit voivat mennä kokonaan ohi pelkän epäselvyyden vuoksi.

Frankenstein’s Armysta paistaa visuaalisen puolen painotus kaiken muun kustannuksella. Alun sotakohtaukset ovat parilla miehellä lähinnä amatöörimaisia, eikä näyttelijöitäkään pääse kehumaan. Edes Hellboyssa (2004) Rasputinin roolissa vakuuttanut Karel Roden ei pääse oikeuksiinsa.

Hollantilaisen Richard Raaphorstin esikoispitkä on loistava osoitus siitä, kuinka tärkeitä tarina, kerronta ja hahmot ovat elokuvalle. Komeimmatkin natsihirviöt jäävät tyhjänpäiväisiksi, jos katsojaa ei jaksa kiinnostaa, mitä valkokankaalle tapahtuu.

(Yhdysvallat, 2012)
Sarja: Night Visions: Back to Basics 2013.

Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin yhteisohjaus Resolution on viihdyttävä yhdistelmä indie-elokuvaa ja mystistä trilleriä.

Pienen budjetin draamatrillerissä Michael (Peter Cilella) saa vanhalta ystävältään Chrisiltä (Vinny Curran) sähköpostina omituisen videon, jolla Chris riehuu huumepäissään mökillä. Koska mukana on myös ajo-ohjeet syrjäiselle mökille, päättää Michael antaa Chrisille vielä yhden mahdollisuuden hoitaa elämänsä kuntoon.

Paikan päällä Michael kahlitsee Chrisin seinään ja lupaa auttaa tätä selviämään kuiville. Pian käy kuitenkin ilmi, ettei mökinrotisko ole niitä kaikkein turvallisimpia paikkoja. Paikalle löytävät niin velkoja peräävät narkkarit kuin omituiset lahkolaisetkin. Samalla Michael alkaa löytää arvoituksellisia kuvia ja filminpätkiä mökin lähistöltä.

Resolution on kauhuelokuvan kliseillä leikittelevä trilleri, jossa metaelokuvalliset keinot yhdistyvät kiinnostavaan tarinaan. Taustakertomuksen sirpaleet viittaavat milloin kansantaruihin, milloin kokeelliseen fysiikkaan, ja pian katsoja tajuaa jo olla odottamatta selkeää loppuratkaisua.

Michael toimii elokuvan protagonistina, siinä missä Chris on lähinnä vieroitusoireidensa keskeltä surkuhupaisia repliikkejä laukova sivustakatsoja. Kaksikon yhteispeli toimii hienosti, vaikka loppupuolelta heidän nuoruusmuisteloitaan olisi voinut hieman karsiakin.

Resolution on väkevä osoitus siitä, ettei genre-elokuva tarvitse isoa budjettia tai erikoistehosteita. Ohjaajien kädenjälki on ammattimaista, ja tämän perusteella sopiikin suurella mielenkiinnolla seurata heidän tulevia projektejaan.

(Yhdysvallat, Kanada 2012)
Sarja: Night Visions: Back to Basics 2013

David Cronenbergin pojan Brandon Cronenbergin omaperäisessä ja ahdistavassa tulevaisuuskuvassa julkkiksia fanitetaan jakamalla heidän sairautensa.Antiviral sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa julkkisten taudeista ja lihasta on tullut isoa bisnestä. Firmat kilpailevat yksinoikeuksista tähtien viruslinjoihin ja erikoiskaupat myyvät julkimoiden kloonattua lihaskudosta innokkaimmille kotikokeille.

Caleb Landry Jonesin esittämä Syd March on valtavan Lucas Clinicin teknikko, joka vastaa julkkistautien myynnistä ja kopiosuojasta. Pimeitä sivubisneksiä hoitava March fanittaa itsekin kuvankaunista Hannah Geistia, jonka roolissa näyttelevän Sarah Gadonin saattaa moni tunnistaa vanhemman Cronenbergin yhtä dystopisesta Cosmopolis-leffasta (2012).

Kun March tulee tartuttaneeksi itseensä Hannah Geistin saaman merkillisen kuolemantaudin, alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan. Antivirus olisi löydyttävä ajoissa, mutta samalla tautibisneksen ala- ja ylämaailma näyttää todelliset kasvonsa.

Brandon Cronenberg on ennen Antiviralia ohjannut vain kaksi lyhytelokuvaa, mikä vain korostaa elokuvan kekseliäisyyttä ja korkeaa tasoa. Visuaalinen ilme ja tekninen toteutus ovat huippuluokkaa, vaikka tulevaisuuden kiehtovaa maailmaa voisikin kuvata vielä hieman avarammin. Kalvakka Caleb Landry Jones pistää kaiken likoon fyysisesti vaativassa roolissa, jossa nuorimies pääsee todella hortoilemaan, vääntelehtimään ja rypemään.

Tasarytminen kerronta ei tue trillerimäistä tarinaa ja elokuva uhkaakin uupua hieman loppumetreillä. Antiviralin olisi voinut jättää rohkeasti vain draamaksi ja jättää jännärijuonet muille tekijöille.

Brandon Cronenbergin elokuvaa verrataan helposti isänsä bodyhorror-klassikoihin, kuten vuoden 1983 Videodromeen, mutta lopulta nuoremman Cronenbergin ote on isänsä elokuvia realistisempi ja siksi myös karmivampi. Kaikessa satiirisuudessaankin maailma esitetään uskottavasti ja todellisena, mikä tekee siitä uniikin ja melko ahdistavan katselukokemuksen.

(Yhdysvallat, 2012)
Sarja: Night Visions: Back to Basics 2013.

V/H/S on menevä kauhuantologia, joka viihdyttää kestonsa ajan ja tarjoaa muutamia kekseliäitäkin hetkiä, mutta jää loppupeleissä hajanaiseksi.

Kauhuantologia on hankala laji, mutta genressä on viime vuosina nähty hyviäkin tekeleitä, kuten aasialainen Three… Extremes (2004) tai The ABCs of Death (2012). Toisin kuin edellä mainituissa, on V/H/S -leffassa kehyskertomus: joukko pikkurikollisia kuvaa mielikuvituksettomia seikkailujaan tarkoituksenaan julkaista videot netissä.

Adam Wingardin ohjaama kehyskertomus johdattaa rikolliset syrjäiselle talolle, josta heidän on palkkaa vastaan tarkoitus noutaa yksi videokasetti. Paikalta löytyy kuitenkin vanhan miehen ruumis ja valtava kasa VHS-kasetteja. Eikun katsomaan.

Elokuvan ydin muodostuu viidestä kertomuksesta. Esimerkiksi David Brucknerin ohjaamassa tarinassa joukko urpoja lähtee bilettämään ja klubilta mukaan iskostautuu epäilyttävä tyttönen. Innkeepersillä (2011) vakuuttaneen Ti Westin pätkässä ollaan ”toisella häämatkalla” halki Yhdysvaltain aavikoiden, ja Glenn McQuaidin ohjauksessa nuorisojoukko vaeltaa metsälammelle jonkin kauhean tapahtuman vuosipäivänä.

Kaikki ohjaajat ovat ilmeisesti saaneet vapaat kädet segmenttinsä suhteen ja ainoa yhteinen elementti on ”löydetyn kuvamateriaalin” ylikäytetty tehokeino. Tämä on sikäli erikoista, että elokuvan nimi on V/H/S, mikä viittaisi juuri videoihin. Kuitenkin segmentit on kuvattu nimenomaisesti digikameroilla, webcamilla tai jopa silmälaseihin piilotetulla salakameralla. Miksi VHS-teemaisessa elokuvassa ei ole yhtäkään suoraan videolle kuvattua osiota? Ja kuka näitä digitallenteita on vaivautunut siirtämään videolle?

Elokuvan suurin ongelma lienee kuitenkin yhtenäisyyden puute. Videot eivät liity mitenkään kehyskertomukseen, joka ei lopulta menekään oikein mihinkään. Tulee mieleen, että viisi lyhytelokuvaa olisi voinut katsoa sellaisenaan, ilman mitään sidosta, jos varsinaista yhdistävää tekijää ei kuitenkaan tarjota.

Sinänsä elokuvan segmentit tarjoavat monia hauskoja ja oikeastikin häiritseviä hetkiä. Joe Swanbergin kokonaan webcam-keskustelusta koostuva pätkä on se oikeasti pelottavin ja omaperäisin, kun taas Radio Silence -ohjaajanelikon viimeisenä tuleva pätkä on ehkä viihdyttävin. Ti West ei valitettavasti pane tällä kertaa parastaan, vaan hänen tarinansa jää kaikin puolin muiden varjoon.

V/H/S on joka tapauksessa viihdyttävä kollaasi 2000-luvun kaupunkitarinoita, eikä ole ihme, että jatko-osa on jo tehty ja saanut ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla.

(Iso-Britannia, Norja, Tanska 2012)
Sarja: Season Film Festival.

Ensi-ilta 19.4.

Norjalaistutkija Thor Heyerdahlin (1914-2002) tutkimusmatkasta on tuotettu häkellyttävän kaunis ja mukaansatempaava historiallinen seikkailu, joka vetää vertoja mille tahansa Hollywood-tuotannolle.

Vuonna 1947 biologi Thor Heyerdahl lähti uhkarohkealle lauttamatkalle tavoitteenaan todistaa, että Polynesia asutettiin Etelä-Amerikasta käsin, eikä Aasiasta kuten vieläkin uskotaan. Kuusihenkinen miehistö vietti 13-metrisellä balsapuulautalla 101 päivää ja ajelehti lähes 7000 kilometriä Tyynellämerellä.

Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin yhteisohjaus Kon-Tiki alkaa Fatuhivan saarelta 1930-luvulla, kun Thor Heyerdahl (Pål Sverre Hagen) ensimmäistä kertaa keksii, ettei mitään merenkulullista estettä Etelä-Amerikan ja Polynesian välillä olisi.

Tutkimusta ei kuitenkaan hyväksytä tieteellisiin julkaisuihin ja intohimoinen Heyerdahl päättää todistaa kaikki vääräksi. Insinööri Herman Watzingerin (Anders Baasmo Christiansen) suunnittelemalla lautalla Heyerdahlin värväämä miehistö lähtee historialliselle matkalle, mutta merivirrat alkavat heti viettää väärään suuntaan, kohti Galápagoksen pyörrettä.

Kon-Tikin historiallinen ajankuva on eläväntuntuinen, ja visuaalisesti elokuva pärjää vertailussa mihin tahansa seikkailuklassikkoon. Kon-Tikiä on kutsuttu Norjan historian kalleimmaksi elokuvaksi, minkä voi hyvin uskoa. Meren avaruus ja toisaalta lautan klaustrofobisuus kuvataan hienosti. Myöhemmässä aikasiirtymässä kamera nousee kiusoitellen avaruuteen asti, kuin vihjaillen ihmiskunnan seuraavista tutkimusmatkoista.

Spektaakkelista ja suurista puitteista huolimatta Kon-Tiki säilyttää ihmisläheisen kerronnan, jossa näyttelijätkin pääsevät esiin. Pål Sverre Hagenilla olisi tältä pohjalta mahdollisuus ponnistaa myös kansainväliselle uralle, sen verran voimakkaan suorituksen mies tarjoaa jääräpäisenä tutkimusmatkailijana.

Varoituksen sanana todettakoon, että elokuvan intesiivisimmät kohtaukset muodostuvat haiden kohtaamisesta. Jos olet vasta toipunut Tappajahain (1975) aiheuttamasta haikammosta, kannattaa Kon-Tikiin varautua henkisesti jo hyvissä ajoin.

Muutoinkin Kon-Tikin temaattinen ydin muodostuu ihmisen ja luonnon kohtaamisesta. Yksi elokuvan mieleenpainuvimpia hetkiä on valtavan valashain kohtaaminen, jolla uhkaa olla dramaattiset seuraukset. Heyerdahl lähtee todistamaan, ettei meri ollut historiassa uhka vaan mahdollisuus, mutta päätyy samalla kohtaamaan luonnonvoimien raadollisuuden.

(Tao Jie, Hong Kong 2011)
Sarja: Season Film Festival.

Hongkongilainen A Simple Life tarjoaa todentuntuisen kuvauksen vanhenemisesta ja perhesuhteista, mitä väkevät näyttelijäsuoritukset ja ammattimainen kerronta tukevat.

Naisohjaaja Ann Huin A Simple Life on voimakas draamaelokuva ikääntyvästä taloudenhoitajasta Ah Taosta (Deannie Yip), joka ei sydänkohtauksen jälkeen halua olla enää isäntäperheensä taakkana. Taon työnantaja Roger (Andy Lau) maksaa hänelle paikan vanhainkodista, jonne asettuminen ei kuitenkaan osoittaudu aktiiviselle vanhukselle kovin helpoksi.

Sekä Deannie Yip että muun muassa Infernal Affairsista (2002) tuttu Andy Lau ovat molemmat veteraaninäyttelijöitä, mikä todella näkyy myös lopputuloksessa. Roger on myötätuntoinen elokuvatuottaja, joka pitää Ah Taoa perheenjäsenenä. Tao itse taas on vuoroin rakastava, vuoroin äreä ja itsepäinen.

A Simple Lifen parasta antia ovatkin Taon ja Rogerin yhteiset kohtaukset, jotka keskittyvät heidän epäkonventionaaliseen suhteeseensa. Tao on Rogerille kuin äiti tai ystävä. Kontrastina taas Rogerin suhde oikeaan äitiinsä (Fuli Wang) on viileä ja etäinen. Tao ja Roger ovat molemmat yksinäisiä ja omilla tavoillaan toisistaan riippuvaisia. Kun tuo symbioottinen suhde äkkiä katkeaa, ovat molemmat tuuliajolla.

Ystävyyden lisäksi A Simple Life kuvaa ikääntymistä koruttomasti, paikoin kirvelevän aidosti. Vähäeleistä huumoria käytetään säästeliäästi, mutta sitäkin toimivammin. Vanhainkoti näyttäytyy yhtä aikaa surumielisenä ja lämpimänä yhteisönä.

Elokuvalla kestää alkumetreillä jonkin aikaa päästä itse asiaan, mutta ennen pitkää päähenkilöiden kohtaloita alkaa myötäelää vahvasti. A Simple Lifen voima kumpuaa aitouden vaikutelmasta, jota helposti seurattava valtavirtakerronta tukee. Tarina ei niinkään kehkeydy kuin aukeaa katsojan silmien edessä.

Albatross on tyypillinen draamakomedia, joka tarjoaa niin omaperäisiä hetkiä kuin tuttuja kliseitäkin.

Niall MacCormickin ohjaama Albatross kertoo pikkukaupungin majataloon siivojaksi saapuvasta Emeliasta, jota esittää Downton Abbey -tähti Jessica Brown Findlay. Cliff House -majataloa pitävät samannimisen romaanin kirjoittanut Jonathan Fischer (Sebastian Koch) ja hänen katkera vaimonsa Joa (Julia Ormond), joka on joutunut hylkäämään näyttelijänuransa kuuluisan miehensä elättämiseksi.

Villi ja arvaamaton Emelia ystävystyy ensin perheen tyttären Bethin (mm. Cemetery Junctionista tuttu Felicity Jones) kanssa, mutta pistää sittemmin myös ikääntyvän kirjailija pään pyörälle. Perhesuhteet ajautuvat konfliktiin samalla kun alaluokkainen Emelia haaveilee itsekin kirjailijanurasta ja Oxfordiin pyrkivä Beth kokee ensi kertaa nuoruuteen kuuluvan vapauden huuman.

Tamzin Rafnin käsikirjoitus on hyvin ennalta-arvattava, mutta se onnistuu silti paikoin oivallisesti. Tilannekomediaa käytetään säästeliäästi, mikä antaa hauskoille osille enemmän painoarvoa. Näyttelijätyö on tasaisen laadukasta, kuten kokeneilta tv- ja elokuvaveteraaneilta sopii odottaakin.

Elokuva kirjailijakuva kärsii tutuista kliseistä: kirjailija on aamutakissa patsasteleva, ihmissuhteissa avuton erakko, jonka menestyksen päivät ovat takana päin ja jolla tietenkin on writer’s block. Enemmänkin kirjailijoista kertovia elokuvia nähneille tämä alkaa olla vähän väsyttävää.

Albatrossin tapauksessa olisi mielummin voitu omistaa enemmän aikaa Bethin ja Emelian suhteelle, kuin Jonathanin melko eleettömälle hahmolle. Myös Julia Ormondi esittämä vaimo olisi ansainnut kunnollisen sivutarinansa, ja tällaisenaan hän jää lähinnä riitelevän vaimon tasolle.

Albatross on tavanomainen draamakomedia niin hyvässä kuin pahassa. Se käsittelee kiinnostavia teemoja, kuten aikuistumista, menestystä ja ihmissuhteita, muttei uppoudu mihinkään aiheeseen pintaa syvemmälle. Sävy on kuitenkin sopivan kevyt, ja loppu nostattaa hieman poikkeavalla sulkeumallaan.

Lisätietoa ja näytökset: Season Film Festival.