The Ward on John Carpenterin ensimmäinen ohjaustyö kymmenen vuoden tauon jälkeen. Legendaarinen ohjaaja tarjoilee kliseisen tarinan, joka jaksaa hädin tuskin pitää otteessaan edes puolitoistatuntisen kestonsa ajan.

John Carpenterin nimissä on lukuisia klassikoita, kuten Halloween (1978), Escape from New York (1981) ja The Thing (1982). Vaikkei Carpenter ole yhtään täydellistä elokuvaa tehnytkään ja joukkoon mahtuu lukuisia typeriäkin tekeleitä, on hänet tunnettu tasaisen osaavana ammattilaisena.

The Ward on kuitenkin sellainen rimanalitus, jota kulttiohjaajalta ei odottaisi. Laimea elokuva lähtee liikkeelle kun Kristen (Amber Head) passitetaan mielisairaalaan tämän poltettua omakotitalon vailla mitään muistikuvaa motiiveistaan tai menneisyydestään. Selviää tietenkin, että suljetulta osastolta on kadonnut hiljattain useampia tyttöjä, ja että sairaalan hoitomenetelmät ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

All the Boys Love Mandy Lane (2006) -elokuvasta tunnettu Amber Head on yhtä mitäänsanomaton näyttelijä kuin ennenkin, eivätkä kanssanäyttelijät tilannetta paljon paranna. Mad Men -sarjan Jared Harris on tasaisen hyvä, mutta mitään erityistä ei hänkään pysty yksiulotteisen hahmonsa pohjalta tarjoamaan. Muita potilaita näyttelevät tytöt ovat keskinkertaisia tv-sarjoissa ja köyhissä kauhuleffoissa pyörineitä kasvoja.

Atomaaliset perusasiat ovat kuitenkin kohdallaan, mutta esimerkiksi kuvakulmat, leikkaukset ja jännitysmomentit on nähty tällaisenaan niin lukemattomia kertoja, että niitä on hankala ottaa tosissaan. Musiikissa on jälleen hyödynnetty pikkutyttöjen aavemaista lallattelua, mikä on tuskin pelottanut ketään ikinä, ja tässä se on vain surkuhupaisaa.

Mielisairaala on tietysti suoranainen kopio One Flew Over the Cuckoo’s Nest (1975) -klassikosta, aina yrmyä naishoitajaa myöten. Ihmetyttää kuinka monet tusinaelokuvat yrittävät pönkittää tekstuaalista sisältöään viittaamalla taidokkaisiin klassikoihin.

Carpenterin leffoissa täytyy tietysti olla jokin mörmö, joka jahtaa naisia pitkin käytäviä. Sellainen on myös The Wardissa, mutta tämän kävelevän kliseen maskit saavat Lordin esiintymisasut näyttämään huipputehosteilta. Kaikenlisäksi lopun typerääkin typerämmän käänteen vuoksi koko mörmö muuttuu perusteettomaksi. Juoni ei sentään ole täysin ennalta-arvattava, mutta sitäkin huonommin pohjustettu.

Aivan niin karmaisevasta legendaarisen ohjaajan flopista ei ole kysymys kuin George A. Romeron Survival of the Deadin (2009) kohdalla, mutta The Ward osoittaa joka tapauksessa, että joidenkin kulttiohjaajien kannattaisi pysyä eläkkeellä.

Pierre Chamberlain (Markus Riuttu) kohtaa maailmanlopun. Kuva: © Stefan Bremer

(Espoon Kaupunginteatteri, 2012)

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005) on yksi 2000-luvun eniten huomioituja suomalaisia romaaneja. Nyt Espoon Kaupunginteatteri on tehnyt ensimmäisen näyttämötulkinnan teoksesta, ja vaikkei siirtymä täysin kivuttomasti tapahdu, jää lopputuloksesta hyvä maku suuhun.

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen teknotrilleri, jossa eripuolilla maailmaa tehdyt havainnot alkavat osoittaa yhteen ja samaan lopputulokseen: maailmanloppuun. Intian valtamerestä löydetään muinaisen, äkillisesti tuhoutuneen sivilisaation rauniot, ja samaan aikaan Grönlannin mannerjään sulamisessa havaitaan yllättävä käänne. Tapahtumien keskiössä ovat muutama tiedemies ja toimittaja, jotka yrittävät pelastaa mitä pelastettavissa on.

Näytelmässä kirjan päähenkilö Sergei Savelnikovia esittää Antti Virmavirta ja hänen tutkijapariaan Amrita Desaita Miina Turunen. Toinen pariskunta muodostuu jäätikkötutkija Susan Holmista (Leena Pöysti) ja toimittaja Pierre Chamberlainista (Markus Riuttu). Kirjan suomalaiset hahmot Kari Alanen ja Anna-Leena Järvinen on jätetty näytelmän ulkopuolelle, mikä lienee käsikirjoituksellisesti järkevä valinta. Satu Silvon esittämä Venäjän ympäristöministeri sen sijaan on, ellei lisätty, niin kovasti suurenneltu hahmo.

Isomäen kirjan tieteellispainotteinen teksti ei käänny näytelmäksi kovin helposti ja ensimmäisen näytöksen puolella yleisö tuntee helposti olevansa luennolla – minne yksi kohtauksista jopa sijoittuu. Jos ympäristöasiat ja historia edes jonkin verran kiinnostavat, pääsee kukaan tuskin tylsistymään.

Näytelmäsovituksesta vastaava Maria Kilpi ja ohjaaja Jani-Petteri Olkkonen tekevät vähistä dramaattisista aineksista kiehtovaa katsottavaa. Samuli Laineen suunnitelemaa askeettista, mutta kekseliästä lavastusta käytetään hyvin, ja erityisen näppäriä ovat siirreltävä pleksiseinä sekä hiekkaa pitkin lainehtiva teatterisavu. Myös digitekniikkaa on jälleen hyödynnetty kekseliäästi.

Teknotrilleriä väritetään ensimmäisessä näytöksessä myös aavistuksen surrealistisemmalla kohtauksella, jossa intialainen mytologia yhdistyy kahden hahmon rakasteluun. Pöystin ja Riutun suoritus muistuttaa miltein tanssia.

Loppupuoli on niin kirjassa kuin näytelmässäkin parasta, vaikka kirjan tunnelmallista epilogia ei olekaan näytelmäsovitukseen sisällytetty. Maailmanlopun tunnelmaa olisi voinut vielä korostaakin, eikä se tällaisenaan muodostu vielä kovin ahdistavaksi – minkä voi nähdä hyvänä tai huonona seikkana.

Lopussa käytetään raskasta särökitaraa, mikä toi mieleeni, että Stam1nan albumi Viimeinen Atlantis (2010) perustui epäsuorasti Isomäen kirjaan, ja kirjailija kutsuttiin jopa kommentoimaan albumin tekstejä musiikkilehteen. Kyseisen albumin lopetuskappale olisi osunut näytelmän pisteeksi kuin nyrkki silmään.

Kritiikillekin on sijaa, sillä ensinnäkin Virmavirran näyttelijänlahjat eivät pääse täysin oikeuksiinsa hillityn Sergein roolsa, ja toiseksi näytelmän sävy äityy etenkin naishahmojen kohdalla paikoin melko saarnaavaksi. Sergein ja Amritan romanssin vähentäminen on hyvä päätös, etenkin kun Pierren ja Susanin romanssissa on enemmän jännitettä. Joku voisi tietysti kyseenalaistaa romanssien tarpeellisuuden teknotrillereissä ylipäätään, mutta seksuaalisuutta kuvataan kuitenkin näytelmässä esimerkillisen hyvin.

Sarasvatin hiekkaa on romaanina epätasapainoinen, mikä ongelma näytelmässä on korjaantunut kuin itsestään. Sangen monimutkainen aihe tulee käsiteltyä siten, että teokseen tutustumattomatkin pysyvät helposti kärryillä. Lopun tunnelma on käsinkosketeltava ja kokonaisuus herättää pakostakin pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Käsiohjelmaan lisätyt Isomäen jälkisanat kannattaa lukea.

Metal Gear Solid 3: Snake Eater ilmestyi alunperin vuodenvaihteessa 2005 Playstation 2:lle. 1964 vuoteen sijoittuva peli on suoran jatko-osan sijaan esiosa eli prequel aiemmille Metal Gear -peleille. Edeltäjäänsä kaikinpuolin onnistuneempi peli toimii myös HD-käännöksenä kuin unelma.

(HD-Collectionista arvosteltu aiemmin Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty.)

Snake Eaterin pelimoottori on sama kuin Metal Gear Solid 2:ssa, mutta ongelmat on hiottu ja pelillisiä ominaisuuksia lisätty runsaasti. Pelisarjan kolmannessa pääpelissä käsikirjoittaja-ohjaaja Hideo Kojima oli kaikkein parhaassa vedossa, sillä peli on tarinansa ja pelattavan sisältönsä suhteen paljon tasapainoisempi kuin MGS2.

Snake Eaterin päähenkilönä ei seikkailekaan Solid Snake, vaikka siltä vaikuttaa, vaan kyseessä on Naked Snake, eli pelisarjasta tuttu Big Boss, josta Solid, Liquid ja Solidus myöhemmin kloonattiin. Snake Eater oli ilmestyessään ensimmäinen kurkistus eeppisiin mittasuhteisiin kasvaneen tarinan menneisyyteen, josta oli tähän mennessä vain vihjailtu. Big Bossin tarinaa jatkoivat myöhemmin PSP:llä julkaistut Metal Gear Solid: Portable Ops (2006), sekä HD-kokoelmassakin julkaistu Metal Gear Solid: Peace Walker (2010). Lähtökohdistaan johtuen Metal Gear Solid 3 on pelisarjan itsenäisin osa, joka ei edellytä taustatietoja sarjasta.

MGS3:n voima on kuitenkin pelattavuudessa ja pelillisessä sisällössä. Eteläisen Neuvostoliiton viidakoihin sijoittuvassa pelissä tuotiin uutena elementtinä camo-prosentti, joka kuvastaa sulautumista ympäristöön. Avain pelissä onkin piileskely, mitä korostavat tutkan poistaminen ja vihollisten paljon realistisemmat aistit ja tekoäly. MGS3 voi tuottaa aluksi haasteita, mutta kikkailun sijaan voi panostaa kärsivällisyyteen.

Peliin tuotu lähitaistelumuoto CQC toimii myös paremmin kuin unelma, eikä aseettomuus enää pelihahmoa pysäytä. Lisäksi elämäpalkin alle on ilmestynyt stamina-palkki, joka kuluu tasaisesti viidakossa seikkaillessa. Pelaajan tulee metsästää ruokaa pitääkseen hahmonsa täysissä voimissa, ja loukkaantumisetkin on hoidettava itse erilaisin välinein cure-valikosta. Myös pelialueet ovat entistä suurempia ja monipuolisempia, ja läpipeluuseen menee paljon kauemmin kuin MGS2:n kohdalla. Lyhyesti sanottuna, Snake Eaterissä riittää tekemistä.

Snake Eaterin grafiikka oli ilmestyessään uskomattoman hienoa, eikä HD-käännöskään näytä ollenkaan pahalta. Suunliikkeet ja pienet yksityiskohdat vaivaavat, mutta kokonaisuutena käännös toimii paljon edeltäjäänsä paremmin. Edes kontrollit eivät tunnu MGS2:n tapaan liian liukkailta.

Myös MGS3:n achievementit on suunniteltu paremmin kuin edeltäjänsä, sillä nyt erilaiset suoritusmuodot, kuten tappamisen välttely, kaikkien maastokuosien ja kasvomaalausten kerääminen, sekä kaikkien ruokien saalistaminen, johdattelevat pelaamaan peliä uudelleen ja uudelleen. Kaikista suorituksista haaveilevat joutuvat tosin turvautumaan strategiaoppaisiin, etenkin jos mielii ampua kaikki peliin piilotetut Kerotan-sammakot.

Kuten edellisenkin pelin kohdalla, HD-Collectionissa julkaistu versio pelistä vastaa itseasiassa Subsistence-uudelleenjulkaisua, sillä se sisältää vapaan 3D-kameran, sekä alkuperäiset MSX:n Metal Gear (1987) ja Metal Gear 2: Solid Snake (1990) -pelit. Ikävä kyllä aivan loistava minipeli Snake vs. Monkey on jätetty pois HD-versiosta, mikä saattaa johtua Ape Escape -pelin apinoihin liittyvistä tekijänoikeuksista.

Lyhyesti sanottuna Metal Gear Solid 3: Snake Eater on pelisarjan paras teos ja se toimii 7-vuotiaana yhtä hyvin kuin ennenkin.

Seuraavan pelin arvostelu tulossa.

Uudelleenjulkaisut ovat pelimaailman uusi ilmiö, jonka etunenässä tuotiin markkinoille ylistetty Metal Gear Solid -pelisarja. Hiljattain julkaistu HD-Collection sisältää MGS 2:n, MGS 3:n ja aiemmin vain PSP:llä julkaistun Metal Gear Solid: Peace Walkerin. Arvostelen uuden sukupolven käännökset peli kerrallaan, ja ensimmäisen on vuorossa Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty.

MGS 2 julkaistiin jo vuonna 2001, jolloin se kuului Playstation 2 -konsolin lippulaivoihin. Graafisesti huippuluokan peli oli myyntimenestys, vaikka sen pitkät välivideot ja tolkuttoman monimutkainen juoni saivat osakseen kritiikkiä.

Metal Gear Solid 2 kuuluu tietysti Metal Gear -pelisarjaan ja on suora jatko-osa ensimmäisellä Playstationilla julkaistulle Metal Gear Solidille (1998). Kahteen osaan jaetussa pelissä päästään legendaarisen Solid Snaken, sekä tuolloin uuden hahmon Raidenin saappaisiin. Seuraa juonenkäänteitä, eeppisiä kohtauksia ja pitkiä, pitkiä puhelinkeskusteluja. Metal Gear Solid -pelien tarinat ovat kuitenkin aina olleet loistavia ja ne kestävät lukemattomia pelikertoja.

Kun kuvalaatu on päivitetty HD-tarkkuudelle, erottuu MGS 2 nykypeleistä yksityiskohtien puutteella ja blancoilla teksuureilla. Tämä tuskin pelin vanhoja ystäviä haittaa, mutta aivan tuoreimpien pelien ystäviltä se saattaa vaatia totuttelua. Joissakin välivideoissa olin huomaavinani pientä aikavirhettä ääni- ja kuvaraidan välillä, mutta tämä ei juurikaan häirinnyt.

Täysin kivuttomasti ei ainakaan Xboxille siirtyminen kuitenkaan ole sujunut. Kontrollit ovat sopivammat Playstation-ohjaimelle, eikä niitä voi muokata mieleisikseen. Esimerkiksi pitkään tähdätessä RB-painike (FPS) tuntuu täysin luonnottomalta ja sormi lipsuu liian herkästi. Lisäksi nykyisiin uutuuspeleihin verrattuna kontrollit ovat jähmeät ja FPS-moodissa taas tähtäin liukuu niin herkästi, että osuminen on usein tuurista kiinni.

Hieman ärtymystä aiheuttavat myös uusille konsoleille tuodut achievementit (PS3:lla trophyt). Ensinnäkin MGS 2 ja 3 on laitettu samalle levylle, ja täten kaksi itsenäistä peliä joutuvat jakamaan saman 1000 pistettä achievementtejä. Tämä ei kuitenkaaan ole ärsyttävintä, sillä etenkin MGS 2:n puolella varsinaisen pelin achievementit saa yhdellä läpipeluulla, eikä edes extreme-vaikeusasteesta palkita erikseen.

Loput achievementit taas ovat todella haastavia, kuten kaikkien pelin tuntolevyjen kerääminen (kaikilla vaikeusasteilla erikseen) ja kaikkien VR-tehtävien läpäiseminen, mikä saa kokeneenkin MGS-pelaajan nopeasti hyytymään. Uusien konsoleiden palkinto-ominaisuuksista olisi saanut enemmän irti palkitsemalla MGS 3:n tapaan erilaisista läpipeluutavoista.

Haasteita ja pikkupuuhaa etsiville löytyy jo mainittujen lisäksi Boss Survival ja Snake Tales -moodit, joista jälkimmäinen koostuu irrallisista, osin absurdeista tarinoista, joilla on vain vähän tekemistä varsinaisen pelitarinan kanssa.

Pääasiassa MGS 2 on edelleen hyvä, mutta HD-kokemus tuo siihen vähän uutta ja Xboxin ohjaustuntuma osaa ärsyttää.

Lue MGS3:n arvostelu tästä.

L. A. Noire on monella tapaa poikkeuksellinen peli. Se on juonellisesti painottunut, sen hahmot on mallinnettu todellisten näyttelijöiden mukaan ja sen voi läpäistä vailla mitään aiempaa pelikokemusta. Lähtökohta on haastava, mutta lopputulos onnistuu paremmin kuin hyvin.

L. A. Noiren takaa löytyy Grand Theft Auto -sarjalla ja Red Dead Redemptionilla (2010) vakuuttanut Rockstar Games, joka tekee voittopuolisesti toimivia pelejä. Pelin on käsikirjoittanut ja ohjannut Brendan McNamara, joka muistetaan Playstation 2 -pelistä The Getaway (2002).

Peli sijoittuu nimensä mukaisesti Los Angelesiin, joka mallinnettu realistisella grafiikalla tyylikkäästi. Päähenkilönä astelee etsiväksi nouseva Cole Phelps, jonka roolissa nähdään Mad Men -sarjasta tunnettu Aaron Staton. L. A. Noiren kohdalla voi ensikertaa puhua näyttelijöiden näkemisestä, sillä pelin hahmot on mallinnettu todellisten näyttelijöidensä mukaan. Kasvonpiirteet ja ilmeet ovat enimmäkseen häkellyttävän todellisia, mitä taitava ääninäyttely tukee.

Idea on yksinkertainen, mutta toimiva: pelaaja ohjailee Phelpsiä läpi hänen uransa poliisivoimien eri laitoksissa ja kohtaa toinen toistaan mutkikkaampia rikoksia. Pelimaailma on periaatteessa avoin, mutta useimmiten pelaajalla on vain muutama järkevä toimintavaihtoehto. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä ratkotut tapaukset ovat kiinnostavia ja poliisityön haltuunottaminen on hauskaa. Phelpsin roolissa pelaaja joutuu muun muassa keräämään todisteita, kuulustelemaan epäiltyjä ja haastattelemaan sivullisia. Eikä takaa-ajoilta ja ammuskeluiltakaan voida välttyä.

Tarinan edetessä pelissä kehkeytyy myös taustakertomus, joten täysin yksittäisistä tapauksista ei ole kysymys. Koska tarina sijoittuu vuoteen 1947, ovat Phelpsin sotamuistot jatkuvasti läsnä ja aseveljiäkin joutuu välillä syytetyn penkille. Soundtrack on tummansävyistä jazzia, mikä toimii vahvana tunnelmanrakentajana.

Toimintakohtaukset ovat nekin hienoja, mutta kenties ensimmäistä kertaa pelaajalla on mahdollisuus ohittaa nämä kokonaan. Vaihtoehto tarjoutuu Case Failed -ruudulle, kun saman kohtauksen on mokannut tarpeeksi monta kertaa. Vaikka ammuskelussa on potkua ja kaahailussa tunnelmaa, voivat pelistä täten päästä nauttimaan nekin, joille konsolipelaaminen on vieraampaa.

Yksi pelin silmiinpistävä piirre on sen karu realismi, joka on tuonut pelille ansaitun korkeimman ikärajan. Pelisssä näytetään rohkeimpien elokuvien tapaan esimeriksi alastomia, murhattuja naisia, sekä viitataan suoraan pedofiliaan. Tämä peli ei todellakaan ole tarkoitettu alaikäisille, mutta aikuisille pelaajille kokemus on sitäkin kouriintuntuvampi.

Nykytrendin mukaisesti peliin on julkaistu neljä laajennusosaa, joista jokainen lisää yhden tapauksen Phelpsin tarinan eri vaiheisiin. Kaikki laajennukset, sekä muut extrat (mm. uusia pukuja Phelpsille) sisältyvät sekä pelistä julkaistuun Complete Edition -painokseen, sekä ladattavaan edulliseen Rockstar Packiin.

Pientä valittamista pelistä voi löytää, mutta kokonaisuutena se ansaitsee kaiken kunnian niin ainutlaatuisen toteutuksen kuin mukaansatempaavan tarinankin puolesta. Pelin meriitiksi voi lukea sekin, että se on ensimmäinen Tribeca Film Festivalilla esitelty videopeli.

The Virgin Suicides

The Virgin Suicides, joka julkaistiin suomeksi alaotsikolla ”Kauniina kuolleet” (Otava, 2003), sijoittuu Grosse Pointen kaupunkiin 1970-luvulla. Se on sivustakatsojien näkökulmasta kuvattu tarina Lisbonin perheen viidestä tyttärestä, jotka tekivät kaikki itsemurhan teini-ikäisinä. Elokuva noudattelee tarinaa miltein kohtaus kohtaukselta ja suurin osa narratiivista on suoraa lainausta romaanista.

Juuri näkökulma on romaanin kannalta keskeinen, sillä teos on kerrottu ensimmäisen persoonan monikossa. Kertojina toimii nimetön joukko murrosikäisiä poikia, joista osa nimetään, mutta jää arvoitukseksi kuka tarkkaanottaen teosta kirjoittaa ja miksi. Tapahtumat kuvataan vuosia jälkeenpäin ja pikkuhiljaa käy selväksi, että päähenkilöiden joukko on ryhtynyt sangen perusteelliseen tutkimukseen Lisbonin tyttöjen elämästä ja kuolemasta.

Niin kirjan kuin elokuvankin etualalla ovat sisarukset, heidän vaiheensa ja niistä kerrotut urbaanilegendat. Teoksen keskeinen konflikti piileekin juuri siinä, etteivät kertojat tiedä lopulta paljonkaan mitään varmaa tytöistä. Erityisesti romaanissa kertomus muodostuu kuulopuheista ja sivullisten villeistäkin tulkinnoista. Kerrontatapaa käytetään hyväksi myös elokuvassa, mutta se on luonnollisesti hankalampi toteuttaa. Monikossa puhuvat kertojat menettävät jotakin saadessaan kasvot, vaikkei kertojaäänenä toimiva Giovanni Ribisi identifioidukaan suoraan yhdeksi pojista.

Elokuvan kannalta keskeistä on paitsi toteutus, myös Lisbonin perheen roolitus. Altavastaajaksi poljettua isää esittää James Woods ja vanhoillista äitiä Kathleen Turner, jotka ovat täydelliset rooleissaan. Itse Lisbonin tyttöjen kohdalla tulee ongelmia.

Tyttäristä villeintä Luxia näyttelee Kirsten Dunst ensimmäisessä vakavastiotettavassa roolissaan. Dunst on kuitenkin hyvä roolivalinta jenkkiläisen Cheerleader-ihanteen perusteella. Myös nuorimmaista tytärtä näyttelevä Hanna R. Hall on roolissaan kyllin melodramaattinen, mutta muut tytöt Therese (Leslie Hayman), Mary (A.J. Cook) ja Bonnie (Chelse Swain) jäävät elokuvassa muiden varjoon. Näin on kieltämättä hiukan myös kirjan puolella, mutta ulkopuolisessa kerronnassa hahmojen eriarvoisuus ei tunnu niin voimakkaana.

Musiikki on elokuvan toinen kummallisuus. 1970-luvulla sijoittuvan elokuvan saisi helposti täyteen mitä parhainta, ajankuvalle osuvaa musiikkia, mutta Sofia Coppola on tehnyt tässä kohtaa erikoisen vedon. Elokuvamusiikista vastaa ranskalainen indie-duo Air, joka myös julkaisi The Virgin Suicides -albumin vuonna 2000. Airin musiikki on oikein toimivaa leijailua, mutta se on omiaan vieraannuttamaan tapahtuma-ajasta ja -paikasta. Lopulta elokuvassa kuullaan kyllä monia tunnettuja 70-luvun hittejä, mutta nämä jäävät kummasti taka-alalle. Olennaisena osana kohtausta käytetään oikeastaan vain Heartin legendaarista kappaletta ”Crazy on You”.

Kirjan ja elokuvan erot korostuvat kerronnan lisäksi realismissa, sillä Eugenidesin romaani on etenkin loppua kohti yksityiskohtaisen karkea kuvatessaan Lisbonien traagisia vaiheita. Esimerkiksi nälkiintyneen ja epätasapainoisen Luxin seksisuhteet lukemattomien miesten kanssa sivuutetaan elokuvassa yhdellä kohtauksella, eikä elokuvassa päästä lähellekään loppupuolen kalmankatkuista kuvausta. Taustalla voi olla toki kaupallinenkin päätös, sillä karhea realismi nostaa helposti elokuvan ikärajaa ja täten lipputuloja.

Jälkikäteen The Virgin Suicides on kenties kaikkien aikojen uskollisin elokuvatulkinta, eikä se tavallaan mikään tulkinta olekaan. Aivan paria yksityiskohtaa lukuunottamatta tapahtumat vyöryvät eteenpäin samassa tahdissa, vaikka kirjaan toki enemmän mahtuukin. Yksittäisenä huomiona jäin kaipaamaan kirjassa elävästi kuvattuja sarvikorentoja, jotka ottivat kaupungin valtaansa kesäisin ja tunkivat tuhansien parvina joka paikkaan. Korennot olivat kuin raamatullisen vitsauksen airueita, ja niistä olisi saanut kiinnostavaa visuaalista sisältöä elokuvaversioon.

Vuoden 2006 The Host -elokuvan nähneillä ei voisi olla korkeammat odotukset korealaisilta hirviöleffoilta. Siksipä hiljattain DVD:llä julkaistu Sector 7 herätti etukäteen runsaasti kiinnostusta. Korean ensimmäisestä 3D-elokuvasta arvostelen tällä kertaa perinteisen 2D-version.

Lähtökohdat ovat melko hyvät. Sector 7:n on tuottanut ja käsikirjoittanut Yoon Je-kyoon, joka vastasi muun muassa pätevästä katastrofileffasta Tsunami (2009). Ohjaajana toimiva Kim Ji-hoon on tuntemattomampi. Koska kuitenkin jo Tsunami oli visuaalisesti enimmäkseen toimiva ja jopa sangen hyvin rakennettu, olisi sen seuraajalta odottanut enemmän.

Sector 7 sijoittuu öljynporauslautalle Jeju-saaren lähettyville. Myös Tsunamissa ollut naisnäyttelijä Ha Ji-won esittää Hae Junia, joka yrittää löytää öljysuonen jonkinlaisena kunnianosoituksena alkukohtauksessa kuolleelle isälleen. Hänen enonsa (Ahn Sung-ki) ilmestyy johtamaan uutta operaatiota, mutta hänellä on (suuryhtiön edustajana) aivan omat motiivinsa.

Jo alkukohtauksessa CGI tökkii ja pahasti. Hae Junin isä, joka on seisovinaan merenpohjassa öljynporausputken vierellä, näyttää niin irralliselta, että tapahtumia on vaikea ottaa todesta. Pienet, sormenpään kokoiset hirviöt näyttävät ihan kivoilta, mutta monet kohtaukset on selvästi rakennettu vain 3D-vaikutelmaa silmälläpitäen.

Ei ole mikään yllätys, että pienistä otuksista kasvaa yksi iso mörkki, joka pistää öljynporauslautan remonttiin. Tähän mennessä on kuitenkin pelattu aikaa täysin irrallisilla moottoripyöräkohtauksilla ja päähenkilön muka-romanssilla elokuvan komistusnäyttelijän Oh Ji-hon kanssa. Kun örkki sitten ilmestyy, on se tökerö ja epäomaperäinen lukuunottamatta hyljemäisiä eviä. Hirviö näyttää sentään kivasti olevan mukana kohtauksissa, mutta sen liikkeet ovat liian nopeita ja pinta liian kiiltävä ollakseen realistinen.

Lopulta elokuvan suurin kompastuskivi ei kuitenkaan ole erikoistehosteet vaan täysin olematon tarina ja pahviset hahmot. Keskeisiä hahmoja on kolme, sekä yksi koominen sivuhahmo, ja loput ovat alusta asti selvää tykinruokaa. Tarinaa ei oikeastaan ole ja viimeinen 40 minuuttia hirviötä vain pahoinpidellään erilaisilla tavoilla. Koska hirviö ei luodeista, tulesta, haposta tai räjähdyksistä ole moksiskaan, ei se tunnu enää realistiselta, eikä päähenkilön kohtalo jaksa kiinnostaa sitä vähää.

The Host on yhäkin loistava ja omaperäinen hirviöleffa, mutta Sector 7 tuhoutuu oman kaupallisuutensa alle. Yli puolet kohtauksista tuntuvat olevan elokuvassa vain siksi, että ne näyttäisivät kivalta 3D:nä. En osaa sanoa ovatko tehosteet sitten teatterissa ja 3D-lasien läpi pärjänneet jotenkin paremmin, mutta ainakin kotikatsomossa mitään seikkailuntuntua ei välity.

On myös kiinnostavaa, että Sector 7 jäljittelee Hollywood-tyyliä enemmän kuin korealaiset elokuvat yleensä. Liekö ihme, että lopputulos on puolivalmis ja yhdentekevä.

Guitar Hero: Warriors of Rock on menestyneen pelisarjan peräti kuudes ”pääpeli”, jossa pääsee jälleen riffittelemään, laulamaan ja paukuttamaan rumpuja. Warriors of Rock uhkuu perinteistä rock-sekoilua, muttei tuo mitään uutta musiikkipelien kentälle.

Guitar Hero -sarja on ollut altavastaajan asemassa ensimmäisen Rock Band -pelin julkaisusta lähtien. Kaikki kolme Rock Bandia, sekä poikkeuksellisen tunnelmallinen The Beatles Rock Band (2009) ovat osoittaneet kummalla sarjalla on tulevaisuutta. Erityisesti Rock Band 3:n (2010) esittelemien pro-soittimien rinnalla Guitar Heron perinteinen kokoonpano tuntuu tyhjänpäiväiseltä.

Warriors of Rock on ytimeltään aivan samanlainen kuin Guitar Hero 5 (2009). Tavanomaiseen tapaan kampanja-moodiin liittyy löyhä tarina, joka ei muodosta kiinnostavaa kontekstia. Warriors of Rockissa pelaaja alkaa kerätä supervoimia tavoittelevia rokkareita, joiden yhteisenä tavoitteena on vapauttaa Demigod of Rock. Eteneminen on samaan tapaan lineaarista kuin ennenkin. Kertojaksi on värvätty Gene Simmons.

Kampanjassa Warriors of Rockin ainoa uusi elementti ovat pelaajahahmojen eri kyvyt, jotka vahvistuvat pelaajan edetessä. Kyvyt jäävät kuitenkin melko vähälle huomiolle, sillä kokeneempi pelaaja etenee pelissä rivakasti, eikä edes expert-vaikeusaste tarjoa todellisia haasteita kuin loppupuolella. Yhden pelikerran jälkeen avautuva Dominate Quest -moodi mahdollistaa biisien uudelleenpelaamisen kaikilla supervoimilla, mikä on jo liian helppoa ja puuduttavaa.

Biilistassakin on parantamisen varaa. Guitar Hero on ollut alusta lähtien metalli-painotteinen, mutta Guitar Hero 5 oli sisällöltään varsin monipuolinen. Tässä suhteessa Warriors of Rock on askel taaksepäin ja metallia inhoavien kannattaa pysytellä kaukana jytäpainotteisesta pelistä.

Pelin ehdoton piristysruiske on Rushin parikymmenminuuttisen ”2112”-kappaleen valinta biisilistalle. Kampanjassa Rushin jäsenet lukevat proosallisia osuuksia kappaleen osien välillä, mikä on sekin hauska lisä, mutta miksei edes Quickplay-moodissa ole mahdollista vetää kappaletta yhteen soittoon? Tauot ja pelitehosteet tuhoavat intensiivisen rock-oopperan fiiliksen.

Kampanjan ja Quickplayn lisäksi löytyy vaikeaselkoinen sävellysmoodi, sekä muutamia kilpailumuotoja. Ainakin Xbox Livestä on tosin miltein mahdotonta löytää peliseuraa, mikä sekin kertoo pelin suosiosta.

Teknisesti soittaminen on yhtä hauskaa kuin ennenkin, mitä tylsät ja tasapäiset biisivalinnat tietysti haittaavat. Murrettuja soituja ja tap-sooloja löytyy samoin kuin edellisestäkin Guitar Hero -pelistä, mutta myös tässä suhteessa joitakin uudistuksia olisi voinut harkita. Beginner-vaikeusaste on etenkin laulun kohdalla jo täysi vitsi, sillä tällöin on aivan sama millaisia ääntä mikrofoniinsa päästelee.

Myös pelin äänentasoja koskee sama ongelma kuin ennenkin: kaikkea muuta voi miksata, mutta äänitehosteet ovat yhä tarpeettoman kovalla suhteessa musiikkiin. Vääntelipä mikseriä miten tahansa, joutuu kitaran kuullakseen kärsimään typeristä You Rock! -jyrinöistä.

Jos raskaampi rock ja äijäily sattuvat miellyttämään, on Warriors of Rock sitä itseään. Muiden kannattaa säästä rahansa Rock Bandiin.

Peter F. Hamiltonin julistetaan kirjojen mainosteksteissä olevan Ison-Britannian myydyin kirjailija, eikä ihme. Nopea julkaisutahti ja koukuttavat, moniosaiset avaruusoopperat ovat Hamiltonin myyntivaltti, eikä hän kirjoita turhan korukielisesti edes suurelle yleisölle. Tuore novellikokoelma Manhattan in Reverse jatkaa tuttua linjaa, mutta tarjoaa paljon uutta.

Novellikokoelman alkusanoissa Hamilton kuvailee itseään ei-niin-huomattavaksi novellistiksi. Pitkistä romaanisarjoista tunnettu kirjailija on tähän mennessä julkaissutkin vain yhden novellikokoelman A Second Chance at Eden (1998). Manhattan in Reverse sisältää kaikki miehen kirjoittamat novellit sitten vuoden 1998, joista kaikki paitsi nimikkotarina on julkaistu aiemmin antologioissa ja lehdissä.

Kokoelman aloittava Watching Trees Grow on yli 80-sivuisena melko raskas avaus, mutta Hamiltonin realistiseen proosaan tottuneille se tarjoaa sitä itseään. Hamilton ei koristele tekstiään poetiikalla vaikkapa Iain M. Banksin tai Dan Simmonsin tyyliin, vaan hän pitäytyy faktuaalisessa, jopa teknisessä kerronnassa. Olennaista on tarina, ei teksti.

Watching Tree Grow on yhdistelmä vaihtoehtohistoriaa, dekkaria ja futuristista teknologiaa. Vaihtoehtoisesta 1830-luvun Englannista alkava tarina seuraa arvostetun Raleigh-suvun edustajaa Edwardia, joka alkaa poliisin apuna tutkia sukunsa nuoren opiskelijan murhaa. Täysin motiivittomalta vaikuttava murha osoittautuu heti kättelyssä mahdottomaksi selvittää, vaikka opiskelijan koko ystäväpiiri on epäiltyjen joukossa.

Tarina jatkuukin sitten useamman sadan vuoden ajan, Edwardin palatessa teknologisten uudistusten myötä vanhan juttunsa äärelle. Samalla kun rikos alkaa selvitä, avautuu lukijalle koko kekseliäs vaihtoehtohistoria, jossa kaikki palautuu luonnottoman pitkään elävien kladiaattoreiden jalostamiseen.

Toisena seuraava Footvote on lyhyempi ja helpommin lähestyttävä: yksityinen idealisti on avannut nykypäivän Englantiin madonreiän, jonka kautta hän lupaa tiukat kriteerit täyttäville kansalaisille mahdollisuuden aloittaa alusta New Suffolkiksi nimetyllä planeetalla. Pääosassa on eronnut Jannette, jonka aviomies Colin aikoo paeta lasten kanssa uuteen maailmaan.

If at First… on novellikokoelman humoristisin ja samalla miellyttävin tarina, josta ei rakenteen puolesta kannata paljastaa juuri mitään. Sitä seuraava The Forever Kitten puolestaan on lyhyt raapale geenimanipulaatiosta ja vallasta.

Kokoelman loput novellit palaavat Hamiltonin menestyneen Commonwealth-jatkumon maailmaan. Koska jatkumo koostuu tällä hetkellä jo kuudesta kirjasta – prologista Misspent Youth (2002), kaksiosaisesta The Commonwealth Sagasta (2004 & 2005) ja The Void Trilogystä (2007-2010) – voi tarinoita olla hiukan hankala sisäistää tuntematta taustoja.

Blessed by an Angel on periaatteessa itsenäinen poliisijuttu, joka kuitenkin osoittautuu Void-trilogian alkusoitoksi. Kaksi viimeistä novellia taas tuovat takaisin Paula Myon, Commonwealthin ehdottomasti kiinnostavimman hahmon. Myo on geneettisesti ”valmistettu”, pakkomielteinen ja neuroottinen etsivä, joka ei voi jättää tapausta selvittämättä loppuun asti. Hamiltonin juonet liittyvät vahvasti jatkumon kokonaistarinaan ja tarjoavat sarjan faneille tuttua teknotrilleriä.

Ylipäätään 52-vuotias Hamilton tuntuu viime vuosina alati parantuneen kirjoittajana. Manhattan in Reverse lupaakin hyvää seuraavalta, itsenäiseltä romaanilta Great North Road, jonka on määrä ilmestyä loppuvuodesta 2012.

Norjalainen Troll Hunter oli vuoden 2011 positiivisimpia yllätyksiä ja yksi vuoden parhaista julkaisuista. Omaperäisessä ‘mokumentissa’ elokuvaopiskelijat päätyvät seuraamaan aivan oikeaa peikonmetsästäjää – ja kohtaavat todellisuuden myyttisten peikkojen takana.

Käsikameralla kuvattuja kaahailuja on etenkin The Blair Witch Projectin (1999) jälkeen tehty turhankin kanssa, etenkin kauhun puolella. Cloverfield (2008) ja espanjalainen [Rec] (2007) olivat kokemuksina kenties onnistuneimmat, mutta tässä tyylilajissa riittää enemmän huttua kuin helmiä. Fantasiaa, rosoista realismia ja kauhuakin yhdistelevä Trolljegeren haastaa edeltäjänsä uhmakkaalla ja omaperäisellä tavallaan. Elokuvat ”dokumentaristit” ovat tosin tällä kertaa likimain ammattilaisia, mutta kuvamateriaali kerrotaan tietysti löydetyn vasta heidän kadottuaan mystisesti.

Dokkaristit Thomas, Kalle ja Johanna (Glenn Erland Tosterud, Tomas Alf Larsen, Johanna Mørck) lähtevät Oslosta kuvaamaan vaeltavan karhun metsästystä ja kaatoa. He päätyvät kuitenkin oudon salametsästäjän jäljille ja pian käy ilmi, ettei eriskummallinen Hans (Otto Jespersen) olekaan minkään tavallisen riistan perässä.

Troll Hunterissa ei tule yllätyksenä, että peikkoja onkin olemassa, mutta fiktion laajuus ja omistautuva yksityiskohtaisuus pääsevät yllättämään. Ohjaaja-käsikirjoitta André Øvredal ansaitsee kaiken kunnian tarinasta, joka ottaa konkkanokkaiset peikot niin vakavasti, ettei katsojakaan voi muuta kuin alkaa uskoa. Myös huumoria löytyy yllin kyllin.

Likimain 2,5 miljoonan euron budjetilla toteutettu elokuva on myös visuaalisesti erittäin hieno ja mörkkejäkin pääsee ihastelemaan tavallista käsikamerakaahailua enemmän ja tarkemmin. Peikot ovatkin hienosti suunniteltu: yhtäältä realistisia petoeläimiä, toisaalta väkäleukaisia ja satukirjamaisia.

Verrattuna vaikkapa suomalaiseen, samanhenkiseen Rare Exportsiin (2010) on Trolljegeren aivan uskomaton suoritus. Elokuvasta on IMDB:n mukaan valitettavasti tulossa Hollywood-versio, joka tuskin tulee tekemään oikeutta pohjoismaiselle tunnelmalle ja omaperäisyydelle. Onneksi uusintaversio ei alkuperäistä pilaa. Troll Hunteria pitää suositella kaikille!