(Xbox 360, 2011)

Dead Rising 2: Off the Record ei ole jatko-osa tai lisälevy, vaan kyseessä on itsenäinen, päivitetty ja humoristisempi versio pääpelistä. Kaikessa epävirallisuudessaan se on kuitenkin DR-sarjan paras peli.

Off the Record esittää kysymyksen: Mitä jos Dead Rising 2:n tapahtumat olisikin todistanut ykkösosan sankari Frank West? Samalla koko peli on pistetty uusiksi, päivitetty ja paranneltu. Fortune City on pelialueena hieman laajentunut ja tuttujen tehtävien joukkoon mahtuu myös uusia. Myös kaikki välivideot on tehty uusiksi, sillä onhan tapahtumien keskiössä nyt Frank, eikä Chuck.

Taustakertomus kuljettaa Frank Westin Fortune Cityyn: loppuunpalanut toimittaja lähtee osallistumaan jo pääpelissä esiteltyyn Terror is Reality -gladiaattoriohjelmaan. Tällöin zombiet vapautuvat aivan kuin perusversiossakin ja Frank pakenee selviytyjien kanssa turvahuoneeseen. Kaikki ei kuitenkaan mene samoin kuin ennen. Frank on myös itse zombie-tartunnan kantaja ja Zombrex-lääkettä etsitäänkin nyt hänelle, eikä Chuckin tyttärelle.

Off the Recordin muutokset ovat pieniä, mutta olennaisia. Frankilla on jälleen kameransa, jolla kuvaamisesta saa PP-pisteitä ja achievementteja. Kaikkein olennaisin pelillinen muutos ovat kenties checkpointit, jota missään aiemmassa DR-pelissä ei ole ollut. Tämä helpottaa huomattavasti vaikeampien kohtausten yrittämistä uudelleen, eikä pelaajaa rasiteta enää palauttamalla edelliselle tallennuspaikalle. Kiitettävä seikka on sekin, että peli huomauttaa erikseen, jos joku pelastetuista on jäämässä jälkeen pelialueelta toiselle siirryttäessä.

Off the Record on tietoisessa ristiriidassa peruspelin kanssa, kuten nimikin jo viittaa, ja se ottaa kaiken ilon irti tästä. Jos ihmettelet miksi Stacey Forsythe näyttää ja kuulostaa hieman eriltä, sillekin löytyy selitys. Loppupuolella peli menee juuri sopivan överiksi, ja kokonaisuus tarjoaa mielikuvituksellisen vaihtoehdon vielä etäisesti uskottavalle Dead Rising 2:lle.

Vaikka tarina onkin humoristinen, on Off the Record (hieman ironisesti) pelisarjan paras ilmentymä, sillä siinä on eniten pelattavaa ja kaikki pelaamista helpottavat päivitykset. Nyt mukana on myös Overtime Mode, jossa Frank West pääsee riehumaan Fortune Cityyn ilman huolta tarinasta tai tehtävistä. Tässä moodissa on tarjolla erilaisia haasteita läpäistäväksi, mutta niitä ei ole mikään pakko toteuttaa. Co-op -pelaaminen onnistuu molemmissa moodeissa (Xbox Livessä) ja overtime-moodissa voi kaikenlisäksi kerryttää rahaa ja hahmonsa tasoa myös peruspelin puolelle.

Kaiken kaikkiaan hauskan zombie-splätterin huippusuoritus. Pelilliset muutokset lupaavat hyvää pelisarjan tulevaisuudelle.

(Xbox 360, 2010)

Dead Rising 2: Case West on itsenäisenä pelinä toteutettu epilogi Dead Rising 2:lle. Peliä ei kuitenkaan voi suositella, ellei peruspelin tarina ole jo hallussa.

Toisin kuin DR2:n esiosaksi tarkoitettu Case Zero, ei Case West sovellu pelattavaksi irrallaan pääpelistä. Tarina jatkuu suoraan siitä pääpelin A-lopetuksesta, jossa päähenkilö Chuck jää jumiin zombeja kuhisevaa hissiin ja miehen kohtalo jää epäselväksi. Jatko-osa lähteekin siitä, että paikalle saapuu ensimmäisen Dead Risingin toimittajasankari Frank West, joka pelastaa Chuckin eläviltä kuolleilta.

Case Westissä Chuck ja Frank lyöttäytyvät yhteen ja murtautuvat tapahtumien taustalla häärivän Phenotrans-yhtiön tiloihin (ei kovin kaukana Fortune Citystä, jonne pääpelin tapahtumat sijoittuvat). Frank on myös saanut zombie-tartunnan ja joutuu piikittämään Zombrex-lääkettä samoin kuin Chuckin tytärkin (joka tässä kohtaa on jo pelastunut).

Yksinpelissä pelataan edelleen Chuckilla, mutta kaksinpeliin liittymällä pääsee astumaan myös Frankin saappaisiin. Myös Chuckilla on kuitenkin käytettävissään kamera, jonka toimintamekaniikka on jo DR1:stä tuttua. Hieman häiritsevästi Case Westissä joutuu taistelemaan paljon myös eläviä ihmisiä vastaan, mikä tarjoaa vaihtelua, mutta verottaa zombie-splätterin hupia.

Tarinan jatkon lisäksiCase Westiäon hankala perustella, sillä pelattavaa on lopulta aika vähän, ellei ryhdy ratkomaan pitkäpiimäisiä achievementtejä, kuten kaikkien PP-stickereiden kuvaamista ja turvakameroiden hajottamista. Muutama uusi combo-ase on jälleen tarjolla ja sivuhahmoja pelastettavana, mutta Case Westin pelaa läpi lähinnä taustakertomuksen takia. Eikä se sittenkään mitään suuria paljastuksia tarjoa.

Case Zero oli ymmärrettävä julkaisu itsenäisenä prologina ja eräänlaisena demona, mutta Case West olisi aivan hyvin voinut olla lisälevy. Se myös maksaa kaksi kertaa edeltäjäänsä enemmän (800 microsoft-pistettä), muttei tarjoa suhteessa enempää pelattavaa.

Niille, joita vaihtoehtoiset loput häiritsevät, tarjoaa Case West kuitenkin pähkinän purtavaksi. Pääpelin S-lopetusta pitää helposti “todellisena” lopetuksena, sillä sen tapahtumat jatkuvat pidempään ja lopussa on todellisen spektaakkelin piirteitä. Koska Case West ei kuitenkaan sovi yksiin S-lopetuksen kanssa, joutuu deterministinen pelaaja pohdiskelemaan kumpi lopetuksista on “todellisempi”. Tämä on tietysti absurdia, sillä voivathan kaikki lopetukset olla yhtä “tosia”.

(Xbox 360, 2010)

Dead Rising 2on väkevä jatko-osa vuoden 2006 Dead Risingille, joka tarjosi toimivaa ja viihdyttävää zombie-mättöä kaikista ongelmistaan huolimatta. Muodollisesti täysin edeltäjänsä kaltainen jatko-osa on kaikin puolin parempi, toimivampi ja hauskempi.

Dead Risingilla oli ongelmansa, jotka tekivät pelistä hieman tuskallisen kokemuksen. Bugit ja tolkuttoman korkea vaikeustaso vaivasivat sinänsä loistavaa ja graafisestikin ihan miellyttävää peliä. Dead Risingin päähenkilö Frank West jäi ykkösosaan, mutta pelimuoto on sama: jälleen ollaan Dawn of the Deadin (1978, 2004) malliin ostarilla, joka on elävien kuolleiden vallassa. Pääjuonen ohessa löytyy paljon oheistehtäviä ja pelastettavia sivuhahmoja, sekä useampi eri lopetusvaihtoehto.

Dead Rising 2:n pääosassa on Chuck Greene, joka elättää itseään stunttiajajana Terror Is Reality -kilpailuohjelmassa. Zombeista on tullut pelien välillä osa todellisuutta ja zombienpuremaan on olemassa lääkekin, Zombrex, jota Chuckin tytär Katey tarvitsee kahdentoista tunnin välein. Tapahtumapaikkana on Fortune City, joka on rakennettu korvikkeeksi zombie-epidemian tuhoamalle Las Vegasille.

Reality-ohjelman zombiet pääsevät kuitenkin valloilleen ja Chuck pakenee muiden selviytyjien kanssa ostoskeskuksen turvahuoneeseen. Samaan paikkaan löytää tiensä myös Stacey Forsythe, joka johtaa zombeille ihmisoikeuksia vaativaa C.U.R.E. -järjestöä.

Dead Rising 2:n maailma on hyvin mielenkiintoinen ja tarina on kasvanut ykkösosan simppeliä juonittelua suuremmaksi. Chuckin seikkaluissa riittää vaiheita ja sivuhahmot ovat muutakin kuin välivideoiden koristeita. Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi kaikissa tämän genren peleissä ja elokuvissa täytyy aina olla jonkinlainen salaliitto, mutta Dead Rising 2:ssa se on sentään hoidettu melko hyvällä maulla.

Olennaisin ero edelliseen osaan löytyy kuitenkin pelillisistä uudistuksista. Aseiden rakenteleminen tavaroista toimii hienosti, eikä vaikeusaste ole enää liian korkea. Myös pelastettavien hahmojen tekoälyä on olennaisesti parannettu, eivätkä avuttomat sivuhahmot enää aiheuta harmaita hiuksia. Toimittaja Frank Westin kameraominaisuus on poistettu, mutta pelissä riittää puuhaa ilmankin.

Achievementit vaativa edelleen melkoista suorittamista, eikä tavallinen pelaaja tuskin jaksa moisiin taipua. Eri loppuvaihtoehdot ovat kuitenkin helposti saavutettavissa ja kaikki hahmotkin saa toisella pelikerralla kevyesti pelastettua. S-lopetus on suositeltava, vaikka erillisenä download-pelinä julkaistu Case West jatkaakin tarinaa A-lopetuksesta.

Kyllä Dead Rising 2:sta löytyy paljon nokankoputtamista, mutta enimmäkseen se on toimivaa zombie-mäiskettä. Moninpelinä toteutettu Terror Is Reality -pelimuoto on ihan  hauskaa arcade-viihdettä, ja toistaiseksi peliseuraakin vielä löytyy (ainakin Xbox Livestä).

Pelistä julkaistiin vuotta myöhemmin myös Off the Record -versio, joka pistää pelimaailman ja tarinan aivan uusiksi.

(Xbox 360, 2010)

Case Zero on itsenäinen esiosa Dead Rising 2 -pelille, jossa pistetään zombeja lakoon ensimmäisen osan tapaan. Case Zero vain on tolkuttoman lyhyt ja toimii lähinnä pääpelin demona.

Case Zero julkaistiin noin kuukausi ennen Dead Rising 2:ta, mikä jo osoittaa sen tehtävän. Pelitarinan prologina toimiva pätkä esittelee päähenkilöt, pelihahmo Chuck Greenen ja tämän tyttären Kateyn, jotka ovat juuri onnistuneet pakenemaan zombien valloittamasta Las Vegasista. Greene jää tyttärensä kanssa jumiin pieneen Still Creekin kylään, joka on jäänyt karanteeniin. Ainoa vaihtoehto on odottaa armeijan evakuointia ja pelastaa ne selviytyjät, jotka mahdollista.

Case Zeron pelaa kevyesti kertaistumalta, jos löytyy muutama tunti aikaa. Se on Dead Risingin pelimekaniikkaan tottuneelle hyvin helppo ja suorastaa itsestäänselvä. Pääpelin uudet ominaisuudet, kuten uusien aseiden rakentaminen muita esineitä yhdistelemällä esitellään lyhyesti, mutta paljon tästä ei pääse hyötymään.

Vaikka kaupalliselta kannalta Case Zero toimii vain pääpelin demona, on se kuitenkin tarinallisesti miellyttävä prologi, jota ei ole hinnalla pilattu (400 microsoft-pistettä, n. 5€). Minipelin achievementit ovat nekin erittäin helppoja ja tehtävissä kahden läpipeluun aikana.

Mitenkään olennainen Case Zero ei kuitenkaan ole Dead Rising 2:n kannalta, toisin kuin jälkeen päin julkaistu jatko-osa Case West.

(The Marriage Plot, 2011)

Jeffrey Eugenides on Pulitzer-palkittu kirjailija, jonka aiemmat teokset The Virgin Suicides (1993) ja Middlesex (2002) olivat ainutlaatuisia teoksia. The Marriage Plot, eli suomalaisittain Naimapuuhia (Otava, 2012) ei yllä läheskään edeltäjiensä tasolle, vaikkei kyse aivan huonostakaan kirjasta ole.

The Marriage Plotinkeskiössä ovat kolme hahmoa, jotka ovat tarinan alussa juuri valmistumassa Brownin yliopistosta. Madeleine, yläluokkainen kirjallisuusopiskelija, Leonard, hänen maanisdepressiivinen poikaystävänsä, ja Mitchell, joka on toivottoman rakastunut Madeleineen. Klassinen kolmiodraama ei kuitenkaan täydellisty tämän pidemmälle, sillä Mitchellin rakkaus on etäistä ihannointia, eikä hahmoille anneta romaanissa paljonkaan yhteisiä kohtauksia.

Valtaosa romaanista kuvataan takaumien kautta hieman samaan tapaan kuin Middlesexissä, mutta lyhyemmällä aikajanalla. Kirja keskittyy päähenkilöiden yliopistosta valmistumista seuraavaan vuoteen, mutta paljon kerrotaan myös itse opiskeluajasta. Yksikään pääkolmikosta ei erottuaudu protagonistiksi, vaikka Madeleine onkin se ydin, jonka ympärille muu tarina kietoutuu.

Pitkähkössä romaanissa keskitytään Eugenides ennestään käsittelemiin teemoihin, kuten aikuistumiseen, nuoruuden ihmissuhteisiin ja oman paikkansa etsimiseen. Madeleine joutuu ihmissuhdeloukkuun Leonardin kanssa, joka taas kärsii omasta mielisairaudestaan. Mitchell puolestaan pakenee ulkomaille (Ranskaan, Kreikkaan, Intiaan) etsimään elämästään puuttuvaa henkisyyden kokemusta.

The Marriage Plotin ongelma onkin siinä, ettei tarinassa ole mitään ihmeellistä tai ainutlaatuista. The Virgin Suicides oli muodollisesti ja sisällöllisesti hieno teos, jonka Middlesex ylitti yhdistämällä hermafrodiitista kertovan kasvudraaman laajan mittakaavan sukukronikkaan. Näihin verrattuna The Marriage Plot on intiimi ja pienimuotoinen, muttei sellaisenaan tarjoa ainutlaatuista näkemystä hahmojensa sielunelämään tai nuoren aikuisen elämänkokemukseen ylipäätään.

On kuitenkin väärin moittia romaania, jonka teksti kulkee sujuvasti ja joka onnistuu olemaan viihdyttäväkin. Erityisesti Eugenides ansioituu yliopistomaailman ja maanisdepressiivisyyden kuvauksissa, jotka tuntuvat eläviltä ja todellisilta. Leonard onkin kirjan mielenkiintoisin hahmo, kun taas Mitchellin mystisyyden tavoittelu tuntuu falskilta ja Madeleine jää lopulta melko etäiseksi.

Kirjan suomennos toimii hyvin, mutta miksi sen nimi on Naimapuuhia? Kirjassa puhutaankin alkuperäisen nimensä mukaisesti “avioliittojuonesta”, johon Madeleine aikoo erikoistua jatko-opinnoissaan. Nimi kuvastaa myös Mitchellin perimmäistä suunnitelmaa mennä Madeleinen kanssa naimisiin. Miksei siis Avioliittojuoni? Tulee välttämättä mieleen, että Naimapuuhia on helpommin markkinoitava otsikko.

Suhtautuminen kirjaan voi määräytyä paljon myös lukijan iän perusteella. Ainakin itse nuorena aikuisena jäin kaipaamaan hahmoilta vielä todellisempia ongelmia ja kypsempiä ajatuksia.

(USA, 2003)

Tommy Wiseaun ohjaama, käsikirjoittama ja näyttelemä The Room on vajaan kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana ehtinyt kerätä melkoisen kulttimaineen. The Room on arvosteltava kahdella tapaa, sillä kaikki riippuu siitä, oletetaanko sen olevan parodia vai ei.

Ensin hieman taustatietoja: The Room on kasvanut flopanneesta pikkujulkaisusta underground-hitiksi, jolla on viikottaisi esityksiä Yhdysvalloissa ja valtava fanikunta. Elokuva, josta on tehty myös näyttämäversio ja peli, on niittänyt mainetta epäonnistuneen käsikirjoituksen ja teknisen toteutuksen, sekä tietenkin Tommy Wiseaun kauhean näyttelijätyön perusteella. Wiseau on, kauniisti sanottuna, omintakeinen henkilö.

Jos The Room on tehty tosissaan…

The Room on ihmissuhdedraama, jonka keskiössä on Tommy Wiseaun esittämä Johnny. Miehen kihlattu Lisa (Juliette Danielle) on kyllästynyt häneen ja aloittaa suhteen Johnnyn parhaan ystävät Markin (Greg Sestero) kanssa. Jotenkin kuvioon liittyy myös naapurissa asuva Denny (Philip Haldiman).

The Room on hirvittävä osoitus siitä, kuinka pahasti metsään elokuvanteko voi mennä, ja kuinka ammattitaidottomille ihmisille mahdollisuus elokuvan tekemiseen voi joskus langeta. Auteur-otetta tavoitteleva Wiseau on virallisesti maailman kaamein ja itsetiedottomin näyttelijä, ja kirjoittajana hän on suoranainen loukkaus näppäimistöä kohtaan.

Mistä edes aloittaa The Roomin kohdalla. Sitä on hankala uskoa vakavissaan tehdyksi, vaikka monet asiat puhuvat senkin puolesta. Elokuvan rytmitys on järkyttävä: ylipitkät ja tylsät rakastelukohtaukset (joita on monta!) ja väsyneet arkistokuvat San Franciscosta tunkevat joka kohtauksen väliin, asettelultaan ja sisällöltään samankaltaiset kohtaukset seuraavat toisiaan kuin junanvaunut, ja jatkumollisten virheiden määrä on päätähuimaava.

Yllä annettu kuvaus tarinasta ei ole vain synopsis tai lähtöasetelma, vaan siinä se koko tarina oikeastaan onkin. Lisa vatvoo suhdettaan äitinsä (Carolyn Minnott) kanssa, Johnny heittelee jenkkifutista kavereidensa kanssa, mitään ei tapahdu. Sen sijaan, että elokuva muodostaisi tarinan, se kylvää kohtauksen mittaisia sivujuonia, joihin ei koskaan palata: Dennyllä on huumevelkoja, mitä ei koskaan käsitellä. Lisan äidillä on rintasyöpä, mikä unohdetaan minuutissa.

The Roomon kuin poikkeuksellisen huono saippuasarja poikkeuksellisen huonoilla näyttelijöillä. Ei ole liioiteltua sanoa, että likimain elokuvan jokainen repliikki on jotenkin sopimaton tai kömpelö. Se on kompuroitu yritys tehdä melodraama olemattomilla aineksilla.

Jos The Room onkin komedia…

Wiseau itse on kulttimaineen myötä mainostanut elokuvaansa mustana komediana, mutta sitä se ei ainakaan ole. Sen sijaan monet elokuvan piirteet houkuttelevat katsomaan sitä parodiana, jossa Tommy Wiseau on tavallaan yksi hahmoista. Jo sellaiset repliikit kuin “What are these characters doing here?” (Lisan äidin kommentti heidän ystävistään) assosioivat teoksen itsetietoiseksi komediaksi. On tietenkin täysin mahdollista, että kaikki ohjaukselliset virheet, käsikirjoituksen typeryydet ja painajaismainen näyttelijätyö ovat suunniteltua hämäystä, jota Wiseau on jatkanut haastatteluissaan.

Parodian viitekehyksessä The Room näyttäytyy toki hauskana, mutta on hankala sanoa, mitä se oikeastaan parodioi. Tietenkin se voidaan ymmärtää vain komediaksi “maailman huonoimmasta elokuvasta” ja sellaisena sitä suurimmaksi osaksi katsotaan, vaikka koko The Room -fanituksessa onkin ehkä kyse pikemminkin Tommy Wiseaun henkilökultista.

Vaikka The Roomissa on kieltämättä paljon huvittavaa ja jopa muutama huonoudessaan loistava hetki, on se kuitenkin myös komediana melkoinen töppäys. Itsensä toistaminen on hauska vitsi, mutta se käy vanhaksi jo puolen tunnin kohdalla, kuin myös rakastelukohtaukset ja epäaito dialogi. Elokuva onkin oikeastaan hauska vain alkupuolelta, eikä sittenkään joka hetki.

Jos The Room on komedia, on parasta siinä Wiseaun hahmo, tuo narsistinen ja ammattitaidoton wanna-be-ohjaaja, joka tekee epäuskottavan elokuvan, jossa hänen omaa hahmoaan ensin kehutaan ja joka päättyy hahmon itsemurhaan, jota kaikki sitten surevat. Tämähän on suorastaan nerokasta! Sen sijaan itse elokuva on puuduttava kokemus, joka toimisi paremmin tiivistettynä lyhytelokuvana.

Lopulta…

On houkuttavaa ajatella, että Tommy Wiseau on suunnitellut The Roomin olemaan juuri sitä mitä se on: puolivillainen tekele, jonka tarkoitusta katsojat joutuvat turhautuneina arpomaan. Tämä on sinänsä epätodennäköistä, että vuonna 2003 oli vielä mahdotonta ennustaa elokuvan tulevaa kulttimainetta. Halpoja floppeja kuitenkin painuu unholaan paljon enemmän kuin nousee sieltä takaisin.

The Roomissa on paljon hauskaa, mutta täytynee kuitenkin varoittaa, ettei sitä hauskaa ole loputtomasti. Ainakin puolet elokuva-ajasta on täysin tyhjänpäiväistä, ja onkin suositeltavampaa katsoa vaikka jokin YouTuben monista The Room -kohtauskokoelmista, kuin koko elokuvaa.

The Room on varmasti parhaimmillaan kaveriporukassa ja humalassa katsottuna. Night Visionsissa se herätti toki valtaisaa huvitusta, etenkin kun esitysaika oli 07:30 sunnuntaiaamuna, mutta myös melkoista huokailua ja nuokkumista.

(Italia, 1965)

Alunperin nimellä 5+2: Missione Hydra tunnettu Star Pilot on kevyen budjetin scifi-elokuva kultaiselta 1960-luvulta. Piipittelyä ja hassuja pukuja riittää, mutta tarinaa ei ole juuri nimeksikään.

Star Pilot kertoo tiedemiehistä, jotka löytävät puolivahingossa Sardiniaan pakkolaskun tehneen avaruusaluksen, joka on hautautunut maanpinnan alle. Pian he joutuvat naiskapteeni Kaenan (Leonora Ruffo) vangeiksi ja mukaan yhteiselle avaruusmatkalle kohti Hydran tähtijärjestelmää, josta avaruusalus miehistöineen on peräisin.

Star Pilotin suurin ongelma eivät ole elähtäneet ja tahattoman koomiset tehosteet, vaan tyhjänpäväinen tarina, joka ei esin tunnu lähtevän millään käyntiin ja joka sitten kiirehditään epämääräiseen loppuun parissa minuutissa. Loppuiko budjetti kesken? Tarinaan ympätty maailmanloppu kuvataan arkistokuvalla japanilaisista Kaiju Daisenso (1965) ja Yusei Gorasu (1962) -elokuvista, minkä voi hyvin arvata päälleliimatuista kohtauksista.

Elokuva julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1977 Star Warsin synnyttämän scifi-huuman vanavedessä, jolloin myös englanninkielinen dubbaus tehtiin. Ääninäyttelijät (etenkin kiinalaisten agenttien tapauksessa) ovat melko hirveitä ja näyttelijätyö pääsisi melko varmasti alkuperäiskielellä paremmin oikeuksiinsa.

Star Pilot on jopa omalle ajalleen melkoista hömppää. Mukaan mahtuu paljon repliikkejä ja kohtauksia, jotka eivät johda mihinkään, eikä mistään jännitteestä ole puhettakaan. Hönöydessään elokuva on jopa sangen viihdyttävä, mutta vain erittäin väsyneenä.

(USA, 1977)

Alkuperäiseltä Video Nasties -listalta löytyvä Fight for Your Life tarjoilee rasistisia stereotypioita, tyylipuhdasta eksploitaatiota ja loistavan nimikkobiisin.

Robert A. Endelsoninohjaama Fight for Your Life kertoo kolmen pankkirosvon pakomatkasta, jolla he päätyvät pitämään ottamaan panttivangikseen tummaihoisen pappismiehen (Robert Judd) ja tämän perheen. Väkivaltaisten varkaiden on tarkoitus pitää perhettä vankinaan vain pimeän tuloon asti, jotta he voisivat turvallisemmin paeta alueelta, mutta tilanne kärjistyy jo ennen tätä sietämättömäksi.

Varkaiden pikkumaista nokkamiestä Jessie Lee Kanea esittää Blade Runnerista (1982) tuttu William Sanderson, joka panostaa suoritukseensa paljon enemmän kuin puolivillainen elokuva ansaitsisi. Yksin Sandersonin roolityö pitää koossa elokuvan, joka muuten tulisi täysin unohdetuksi genrensä parempien edustajien joukossa.

Fight for Your Lifen jännite perustuu Kanen ja tummaihoisen perheen väliseen konfliktiin. Rasistinen ja isotteleva Kane pyrkii kaikin keinoin nöyryyttämään panttivankejaan, ei vain siksi että nämä ovat eri rotua, vaan siksi, että he vastustavat väkivaltaa ja käyttäytyvät ylimielisesti.

Elokuvasta on ilmeisesti olemassa leikkaamaton versio, mutta ainakin Night Visions -festarilla esitetystä versiosta jäivät puuttumaan kaikki varsinaisesti karut kohtaukset, ja esimerkiksi avainkohtaus, jossa Kane raiskaa pappismiehen tyttären jäi lähes näyttämättä.

Fight for Your Life ei ole mitään ihmeellistä, mutta vanhojen b-leffojen ystävät löytävät siitä varmasti jotain sympaattista. Rikollisten psykologisointi on köyhyydessään säälittävää, mutta William Sanderson onnistuu vähistäkin aineksista rakentamaan mielenkiintoisen hahmon. Samantyyppisistä elokuvista vaikkapa alkuperäinen The Last House on the Left (1972) on huomattavasti parempi.

(USA, 2011)

Draamakomedia sarjamurhaajasta on hankala resepti, jossa Some Guy Who Kills People onnistuu loistavasti. Tämä on osoitus siitä, että elokuva voi olla verinen ja sympaattinen samaan aikaan.

Some Guy Who Kills People kertoo juuri mielisairaalasta vapautuneesta Ken Boydista (Kevin Corrigan), joka tekee nöyryyttävää työtä jäätelöbaarissa, milloin tiskin takana ja milloin maskottina. Samaan aikaan kun Boydin salattu tytär Amy (Ariel Gade) ilmestyy kuvioihin, alkavat Kenin entiset koulukiusaajat löytyä toinen toistaan pahemmin teurastettuina pitkin pikkukaupunkia.

Elokuva pelaa näyttelijöidensä ja hahmojensa varassa, vaikkei tarinassakaan ole moittimista. Lukemattomista pikkurooleista (mm. Superbad, 2007) tuttu Kevin Corrigan hoitaa upeasti pääroolin elämänpolkemana kolmikymppisenä, joka osaa olla vuorotellen säälittävä ja uhkaava. Alkuperäisestä The Office -sarjan brittiversiosta tuttu Lucy Davis onnistuu vähilläkin kohtauksillaan luomaan mainion henkilöhahmon Kenistä kiinnostuneena Stephaniena.

Storytellingistä(2001) tunnettu Leo Fitzpatrickon hellyttävä paras kaveri, ja Karen Black on mustan huumorin kuningatar poikansa masennukseen kyllästyneenä äitinä. Myös sheriffiä esittävä Barry Bostwick on aivan hervoton sivuhahmo, vaikkei täysin tyhjäpäiseksi osoittaudukaan.

Todellinen löytö on kuitenkin muun muassa (järkyttävän hirvässä) Alien vs. Predator 2:ssa (2007) ja unohdetussa Invasion-sarjassa (2005) näytellyt 15-vuotias Ariel Gade, joka esittää Kenin ylipuheliasta tytärtä. Amysta muodostuu elokuvan liikkeellepaneva voima, jolle ei paljon parempaa näyttelijää voisi toivoa kuin Ariel Gaden.

Some Guy Who Kills Peopleonnistuu siinä, minkä jenkkikomediat mokaavat turhan usein: se pysyy hauskana ja draamallisena äitymättä saippuaiseksi tai lässyttäväksi. Kuitenkin myös murhakohtaukset ovat kyllin verisiä, eikä kuolema muutu missään vaiheessa tyhjänpäiväiseksi tarinankerronnan välineeksi.

Ohjaaja Jack Perez on aiemmin tehnyt kaikenlaista roskaa Villit kuviot 2:sta (2004) aina parin vuoden takaiseen underground-hittiin Mega Shark vs. Giant Octopuss (2009), mutta hänellä on selvästi lahjoja parempaankin. Käsikirjoittaja Ryan A. Levinille elokuva on ensimmäinen täyspitkä kässäri ja sellaisenaan erittäin vakuuttava debyytti.

Some Guy Who Kills Peoplesta on hankala löytää nokankoputtamista. Se on pienimuotoisena draamakomediana täydellisen eheä ja ammattimaisesti rakennettu tekele, joka kestää varmasti useammankin katselukerran.

(Indonesia, 2011)

The Raid: Redemption on ehditty jo monessa lähteessä julistaa vuosituhannen parhaaksi toimintaelokuvaksi. Olipa sitten action-leffojen tyylilajista mitä tahansa mieltä, on The Raid vähintäänkin vaikuttava adrenaliinipurkaus.

Alunperin walesilainen ohjaaja Gareth Evans on kunnostautunut itämaisten taisteluelokuvien saralla, jonne myös The Raid välttämättä kategorisoidaan, vaikka sen toimintakohtaukset koostuvat paljon muustakin kuin hakkaamisesta.

Jakartalle sijoittuvassa toimintatrillerissä seurataan kahdenkymmenen eliittipoliisin iskua rikollispomo Tama Riyandin (Ray Sahetapy) päämajaan linnoituksenomaisessa kerrostalossa. Myös elokuvan koreografina toimiva Iko Uwais esittää nuorta poliisia, jolla on omakin päämääränsä virallisen tehtävän ohella. Pian myös selviää, ettei itse iskukaan ole täysin laillisella pohjalla.

The Raid ei toimi juonellaan vaan toiminnallisella jännitteellään, joka intensiteetillään pieksee mennen tullen Hollywood-kilpailijansa. Näyttelijät ovat mukiinmeneviä, paitsi Ray Sahetapy, joka on temperamenttisena rikollispomona täysosuma. Jotkut taistelukohtaukset käyvät hieman pitkäveteisiksi, mutta enimmäkseen mäiskintä on luovaa ja mielenkiintoista. Lisäpisteet elokuva ansaitsee muutamista erittäin kekseliäistä tapoista, jollaisia ei ole ainakaan valtavirtaleffoissa ennen nähty.

The Raidei yritä olla turhan syvällinen tai tunteellinen, mikä on itsetietoinen ja perusteltu valinta tyylipuhtaalle action-leffalle. Mitä sitä turhaan hempeilemään, kun brutaaleissa taisteluissa on ihan tarpeeksi tekemistä.

On tietysti turhan voimakasta kutsua elokuvaa “parhaaksi toimintaleffaksi moniin vuosiin”, mutta vähintääkin tämän vuoden jyräävin taistelueepos on kyseessä. Mainittakoon myös, että USA:n julkaisuun lisätty Linkin Parkin Mike Shinodan musiikki on todella osuvaa. “Redemption” alaotsikko lisättiin sekin elokuvaan vasta jenkkiversiossa, sillä nyt elokuvalle suunnitellaan jo trilogian muodostavia jatko-osia.